Mä en enää ikinä palaa kotiin

19

"Tulkaa takasin!" kuuluu huuto käheällä äänellä. Tuuli vetää hiuksiani taakse, jalkojani särkee ja hengitykseni kuulostaa keuhkoahtauman mainokselta. Silti jatkan juoksua niin nopeasti, kuin jaloistani pääsen. Se miten askeleeni tömähtävät maahan on jotenkin rauhoittavaa, vaikka sydämeni lyökin nopeammin, kuin jalkani liikkuvat. Haluaisin kääntyä ja katsoa taakseni, mutta pelkään sen hidastavan vauhtiani. Puut vilisevät ohitseni ja en tiedä johtuuko se siitä, että keskityn tuijottamaan eteeni vai siitä miten lujaa juoksen.

Leevi on reilusti edelläni. Hänen askeleensa ovat pidempiä eikä hän kuulosta siltä, kuin tukehtuisi omaan hengitykseensä. Hän liikkuu sulavasti, kuin olisi osa ympärillämme olevaa tuulta. Sitten hän yhtäkkiä hidastaa, pysähtyy ja kääntyy ympäri.

"Se on kadonnu", Leevi sanoo katsoen taakseni. Otan hänet kiinni ja rojahdan hänen viereensä istumaan. Puuskutan henkeä kuin viimeistä päivää. Leevi nauraa ja käy viereeni istumaan. Me molemmat katsotaan suuntaan mistä me tultiin ja mä tavallaan odotan näkeväni sinipukuisen miehen lähenevän sieltä, mutta ketään ei näy. Käännyn katsomaan Leeviä. Hän näyttää siltä, kuin ei olisi juossut metriäkään vaan olisi vain istunut tässä kokoajan. Tunnen miten omat kasvoni punoittavat ja miten hiki valuu inhottavasti niskaani pitkin.

"No, haluutko korun?" Leevi kysyy. Minä katson häntä otsa kurtussa ja hän vetää taskusta hopeisen ketjun, jossa on kultainen kuunsirppi riipus.

"Sä varastit sen!" mä onnistun henkäisemään epäuskoisena ja kaappaan sen Leevin kädestä. Tutkin sitä uteliaana. Se on ruostunut, mutta se näyttää arvokkaalta. Kuunsirpin takana on kaiverrus E.K. Mietin mitä se mahtaa tarkoittaa.

"Lainasin.. Palauttamatta."

"Se on varastamista."

Leevi ottaa riipuksen kädestäni ja ennen kuin kerkeän reagoida, niin hän on heittänyt sen läheiseen pusikkoon.

"HEI!"

"Mitä? Ei korua, ei tapausta", Leevi vastaa virnuillen ja mieleni tekee lyödä häntä naamaan, niin että hänen virneensä pyyhkiytyisi lyönnin aiheuttaman punan alle.

"Joku tulee kaipaamaan sitä", sanon ja nousen vastahakoisena. Minua janottaa. Itseasiassa janottaa niin paljon, että myisin sieluni vesipullosta. Kävelen pusikolle ja kumarrun etsimään korua siitä kohtaa, mihin arvioin sen lentäneen.

"Ei kukaan sitä kaipaa. Miksi se olisi jätetty autioon taloon?" Leevi ilmoittaa mielipiteensä ja tavallaan hänellä on pointti. Silti minusta korun vieminen oli väärin. Käännyn katsomaan häntä nopeasti vain huomatakseni, että hän seuraa huvittuneena touhujani, kun siirtelen oksia tieltä ja tähyilen ympärilleni yrittäen nähdä kimallusta. Minulla tekee vielä enemmän mieli lyödä häntä. Ei ole reilua, että minä etsin hänen heittämäänsä korua naama punaisena, kun hän vain rentoutuu paikoillaan.

"Siinä oli nimikirjaimet", mä tokaisen. "Mitä jos se oli vaikka koru jonkun kuolleelle läheiselle?" kysyn syyttävästi ja samalla huomaan kuunsirpin, joka roikkuu ketjustaan. Ketju on kietoutunut oksaan jumiin ja alan selvittää solmua.

"Sä et jätä sellasta korua", Leevi jankkaa ja kuulen kivien rahinasta, kun se nousee ylös. Mä kuulen sen askeleet ja pystyn aistia sen läsnäolon jo ennen kuin se kyykistyy viereeni.

"Sun hiuksissa on muuten ampiainen." Leevi lisää ja mä kirkaisen kauhuissani. Nousen sekunneissa seisomaan ja olen alkamassa panikoimaan, kunnes huomaan Leevin ilmeestä, ettei hän puhunut totta. Halu lyödä häntä vain kasvaa kasvamistaan kunnes lopulta siitä tulisi iso lumipallo efekti ja löisin häntä. Mutta ennen kuin kerkeän vakavasti harkita mitä tapahtuisi jos tekisin niin, Leevi keskeyttää ajatukseni.

"Okei sitten. Se poliisi lähti. Tule mennään takaisin tutkimaan ja palauttamaan koru. Ihan vaan sun mieliksi."

"Mutta mitä jos se poliisi tulee taas?" Mä kysyn empien ja puren huultani epävarmana. Mä en halunnut juosta taas pakoon sieltä. Mun jalkoja särki vielä edellisestä kerrasta ja edes Nevadan autiomaa ei vetänyt vertoja kurkkuni kuivuudelle.

"Ei se tule. Luota muhun", Leevi vastaa ja ottaa toisella kädellä kädestäni kiinni. Se rauhoittaa minua ja minä toden totta luotan Leeviin, vaikka joskus tuntuu, että minun ei pitäisi. Mutta et voi täysin valita ihmisiä kehen luotat. Joskus ihmiset kehen sinuun ei pitäisi luottaa on niitä joihin luotat ja ne ihmiset joihin sinun ehdottamasti pitäisi, niin et luota niihin ollenkaan. Mutta jokin Leevin äänessä ja katseessa sai minut tuntemaan, että minulla ei ollut mitään pelättävää.

Matka takaisin autiotalolle kestää kauemmin, kuin odotin. Se tuntui juostessa paljon lyhyemmältä. Sydämeni alkaa hakata päästessämme lähemmäs, mutta partioauto on häipynyt pihasta ja missään ei näy ristin sielua. Minun ja Leevin katseet kohtaavat, jolloin hän vinkkaa minulle silmää. En tiedä mitä se tarkoittaa. 

 Hän päästää irti kädestäni ja pystyn vain katsoa ja ihailla, kun hän sulavasti ottaa tukea ikkunalaudasta ja pomppaa sisään. Seuraan häntä ja minulta se ei suju yhtä helposti, mutta tärkeintä on se, että saan astuttua sisään. Lasinsirut narskuvat kenkieni alla, mutta niitä lukuunottamatta paikka on koskematon. Pimeä olohuone on jätetty siististi paikoilleen ja sen pölykerros kertoo tarinaa kaikista niistä vuosista mitä se on viettänyt yksinään. Saan tilaisuuden tutkia enemmän. Viimeeksi kerkesin hädin tuskin astua sisään rakennukseen, kun Leevi ilmoitti kuulevansa auton renkaat. Nyt pääsin jo syvemmälle olohuoneeseen, jonka ilmassa on kirpputorimainen tuoksu. Sitä oli vaikeaa selittää, mutta yleensä kirpputoreilla oli sellainen tietynlainen tuoksunsa. Samoin, kun tässä olohuoneessa.

Siellä oli kulunut tummanruskea sohva; ainakin luulen, että se on tummanruskea, pölystä ja liasta ei voinut olla varma ja sitä vastapäätä vanha televisio. Se näytti niin vanhalta, että mietin toimisiko siinä edes värit. Seinustalla oli ruskea pitkä kirjahylly, jonka kirjavalikoimaan ei kaikesta päätellen lukeutunut Aku ankkaa tai edes Harry Potteria. Kirjat näyttivät vanhemmilta, kuin mitä minä itse olin.

"Mä vannon, että joku mummo asui täällä", Leevi pohtii, mutta en vastaa, sillä minua pelottaa  puhua. En ole juurikaan liikkunut ikkunalta sen varalta, että poliisiauto tulisi takaisin.

Katsoin valokuvia seinillä. Ne olivat sellaisia maalauksia mitä sai ostettua aivan liian suurella hintaluokalla taidegalleriasta. Niissä oli tummat kehykset, ja koska olohuone oli muutenkin teemaltaan tumma, niin se sai sen näyttämään entistä synkemmältä ja mystisemmältä.

"Hei Jenna, tuu vilkasee tätä!" Leevi huikkaa ja vastahakoisena ikkunan jättämisestä astelen varovaisena olohuoneen läpi. Se tuntuu kuin miinakentältä, vaikka lattialla ei ole yhtään tavaraa. Talo on jätetty häiritsevän siistiin kuntoon. Kaikki oli paikoillaan täydellisesti, kuin joku olisi vain asunut täällä ja sitten kadonnut ilmaan. 

Leevi on avannut toisen oven ja seisoo nyt makkarissa. Se tuntuu väärältä. Seuraan kumminkin häntä makkariin. Hän näyttää minulle pölyyntynyttä ja kulunutta hääkuvaa. Kaunis nainen, jonka hiukset ovat sievällä nutturalla hymyilee onnellisena rujon näköisen miehen vieressä. He näyttävät todella onnellisilta.

 Naisen mekko on kaunis. Siitä tulee mieleen tuhkimon mekko, mutta vain valkoisena. Se on olkaimeton ja yläosa myötäilee naisen kehoa. Se yhdistyy kauniiseen verhomaiseen alaosaan, jonka helmaan minä luultavasti kompastuisin. Käännän valokuvaa. Erik & Kerttu 02.05.1973.

Leevi laskee kuunsirppi kaulakorun yöpöydälle ja lasken valokuvan sen viereen. Mietin, että tulisinko ikinä rakastamaan ketään niin paljon, kun he näyttivät rakastavan toisiaan.