Mä en enää ikinä palaa kotiin

1

Mä hymyilen ja katson Leeviin, mun parhaaseen kaveriin. Tai no oikeastaan myös mun ainoaan kaveriin, jos tarkkoja ollaan. Mä en nimittäin jostain kumman syystä ole mikään ihmismangeetti, enemmänkin päinvastoin. Mulla ei omasta mielestäni ainakaan hirveästi tilannetajua ollut eikä mun oma äitikään koskaan nauranut mun vitseille. Ulkonäöstäkään ei hirveästi plussaa tuu, mä olen vaa mitätön kuusitoistavuotias tyttö. Välillä mä mietin miten Leevi jaksaa mua, sillä on nimittäin tosi paljon kavereita.

Joka tapauksessa me maataan Leevin sängyllä ja katsellaan jotain kauhuleffaa. Tai no se katselee, mä lähinnä mietin Leeviä, mun naaman eteen pyrkivää hiussortuvaa sekä ala-astetta. Mä nimittäin tapasin Leevin ekaa kertaa toisella luokalla, kun siellä kaupungin toisessa koulussa todettiin homeongelma ja siellä ei enää voinut olla. Niinpä Leevi ja muut sen koulun oppilaat valloittivat meiänkin koulun käytävät.

Aluksi mä vähän pelkäsin Leeviä. Se on pakko myöntää. Se jotenkin näytti niin uhkaavalta, kun se isotteli kaikille. Mä taas yritin piiloutua mun isoon huppariin, joten se tuli mun luo, nykäs mun hupun alas ja kysy voinko mä tulla sen kaa keinumaan. Siinä mä sitten nyökytin päätäni ja sen päivän jälkeen, me ollaan oltu erottamattomat.

"Katotko sä tätä vai onks mun pärstä mielenkiintoisempi?" Leevi kysyy multa omahyväisesti, mutta ripaus huumoria äänessään.

"On joo, mä yritän selvittää mitä meiän luokan mimmit näkee sussa", vastaan tyytyväisenä itseeni. Se kuitenkin virnistää.

"Mun ei tarvi ees kattoo sun pärstää selvittääkseni miks kukaa ei oo kiinnostunut susta", Leevi heittää takasin. Mun ilme muuttuu muka loukkaantuneeksi ja mä heitän sitä tyynyllä.

Se ottaa sen kiinni ja heittää sen takasin. Siitä alkaa kolmas maailmansota, johon lisätään vielä se, kun Leevi kutittaa mua ja mä nauran vedet silmissä ja se, kun mä pöllin sen puhelimen ja uhkaan tiputtaa sen parvekkeelta. Ihan normaali päivä Leevin kanssa, joka on tosin ihan liian pian ohi. Leevi kaikessa laiskuudessaan ei jaksa mua saattaa kotiin, joten mä huikkaan sille moikat. Se vastaa mulle hurraten sitä miten se viimein pääsee musta eroon. Tyypillistä.

Mä en olisi yhtään, en sitten tippaakaan halunnut saapua kotiin. Mä niin toivon joka kerta ku oon Leevillä, että voisin vain jäädä sinne. Silti mä kävelen askel askeleella lähemmäs mun kotia ja vaikka se matka olikin suhteellisen lyhyt, niin mä tunnun olevan ihan liian nopeasti kotiovella. Mä raotan sitä hitaasti ja varovasti, toivoen sen pitävän mahdollisimman vähän ääntä. Se kuitenkin narahtaa niikuin se tekee välillä ja mä vannon et se ääni on niin äänekäs, että Karhu varmasti herää siihen.

Hiippailen sisälle ja riisun ulkovaatteeni hitaasti, mutta nopeasti pois, mutta en ilmeisestikään tarpeeksi hiljaa. Karhu tulee ovensuuhun, eikä mull oo mitään hajuu oliko se hereillä vai herätinkö mä sen, koska se näyttää aina yhtä sotkuselta, oli se vast heränny tai ei.

"Tähän aikaan? Tiiätkö yhtään paljonko kello on?" se raivoaa. Mä vaan tuijotan sitä hetken ja sen rumaa naamaa, kunnes mä saan viimein suuni auki.

"Tiedätkö sä paljonko kello on? Ainoot ketkä nukkuu tähän aikaa on pikkulapset ja ne keillä on paskat työajat", mä vastaan sille, niin tyynesti ku mä osaan. Mulkoilisin sitä, mutta en mä nyt niin rohkee oo.

Karhu tuhahtaa. Näyttää hetken siltä, että se tulis mun naaman eteen huutamaan tai hyökkäis mun kimppuun, mutta sitten se palaa takasi olohuoneeseen. Mä huokaisisin helpotuksesta, jos en pelkäis sen menettävän malttinsa vielä yhdestäkin äänestä.

Mun vatsa kurnii nälästä, mutta sivuutan sen ja hiippailen portaat ylös omaan huoneeseeni ja laitan oven varovasti kiinni. Vasta sen jälkeen uskallan huokaista ja romahdan sängylleni makaamaan aivan rättiväsyneenä. Ajatukset ruoan hakemisesta yöllä, kun Karhu nukkuu pyyhkiytyvät mielestäni, sillä olen liian väsynyt valvoakseni yhtään pidempään.

Heitän vaatteet myttyyn lattialle ja puen ylleni lempi yöpaitani, joka ulottuu polviin asti. Sen jälkeen hiippailen vessaan pesemään hampaani, kasvoni ja täyttämään vesipullon vedellä siltä varalta, että herään yöllä janoon. Kun iltatoimet on hoidettu, niin mä sukellan peiton alle.

En kuitenkaan saa unta, vaikka äsken olin vielä tosi väsynyt. Makaan sängylläni varmaan tunnin, kunnes kuulen kuinka ulko-ovi pamahtaa kiinni.

"Moi rakas! Onks Jenna jo nukkumassa?" kuulen äitin äänen. En kuule Karhun vastausta, mutta epäilisin hänen selittävän jotain siitä, että mulla oli raskas koulupäivä, vaikka oikeasti ei Karhu siitä mitään tiedä. Ja mä tiiän sen, että äiti uskoo sitä ja kohta ne suutelee ja juttelee päivän tapahtumista.

Mua tavallaan ottaa se päähän. Se miten äiti on niin vitun sokea. Miten se ei kuuntele jos yritän sille selittää. Se väittää et mä oon lukenut liikaa kirjoja ja haluun tehdä jotain sellasta mun elämään mitä ei oikeesti oo. Kunpa se oliskin totta, mutta se ei oo. Äiti ei vaan usko mua ja Karhu on niin hyvä näyttelijä, et jos mä en näkis sitä omin silmin, niin en mäkää varmaan uskois. Mut mitään muuta hyvää siinä ei ollutkaan. Se kittas lähes kaikki rahat kaljaan ja jos äiti kysyi niistä, niin ne oli menny ruokaan tai vaikka mun uusiin vaatteisiin. Mä en ees muista milloin viimeeksi mä olisin oikeesti saanut uuden paidan. Äitillä ei oo siitä kumminkaa mitään hajua, se on niin vähän kotona, et ihme et muistaa mun naaman vielä. Se ei oo melkein ikinä täällä. Se viettää varmaan enemmän aikaa pelkästään vessassa, kun kotona.

Niinpä mä oon karhun, mun väkivaltaisen alkoholisti-isän kanssa kahdestaan. Mä oon nimennyt sen Karhuksi, koska isäksi mä en sitä missään nimessä halua kutsua ja se muistuttaa oikeastaan vähän karhua. Sillä on juuri sellainen karhun maha ja kun se nukkuu selällään sohvalla nii mä on ihan varma et se on kynitty karhu. Se myöskin muistuttaa karhua suuttuessaan ja no, se oikeastaan suuttuu melkein kaikesta mitä mä teen. Välillä tuntuu, etten voi hengittääkään, kun se ääni ärsyttää sitä. Siispä mä yritän pysytellä poissa sen tieltä.

Silloin kun äiti on paikalla niin Karhu on kuin unelmaisä. Juuri sellainen jollaisen jokainen haluaisi. Mutta se isä, jonka kanssa mä joudun elämään lähes joka päivä, on sellainen jollaista kukaan ei haluaisi. Kotona on aina sellanen ahdistava tunnelma. Sellainen, että sydän hakkaa pikkaisen kovempaa, kun liikun alakerrassa. Mä olen aina joko omassa huoneessa tai sitten jossain muualla kuin kotona.

Kuulen kuinka äiti sanoo rakastavansa Karhua. Se jää viimeiseksi muistikuvakseni tältä päivältä, koska silmäni sulkeutuvat ja vaivun uneen.

Joku oma hömppä kommentti:

Hellou rakkaat lapsoset. Alotin uuden tarinan ja nyt kokeilen et pystynkö pitää kirjottamista yllä. Jos en pysty niin meen virallisesti tauolle :(

Kattoo nyt mite tää tulee menemään.

💚Vanileea. 💜