Mä en enää ikinä palaa kotiin

8

Mä haluaisin vaan jäädä tänne suihkuun. Muuttaa tänne. Ei tarvisi miettiä yhtään mitään muuta, kuin mun ihoa pitkin valuvia vesipisaroita. Ei tarvitsi keskittyä mihinkään, voisin vain seistä tässä ja tuntea olevansa turvassa, vaikkei olisikaan. Mä kyllä tiiän, etten voi jäädä tänne pitkäksi aikaa. Ensinnäkin mut kyytiin ottaneelle naiselle tulis järjetön vesilasku ja toiseks mun maha on alottamassa kapinan tän hirveen nälän takia. Mä tiiän, että pitäis jo astuu pois tän lämpimän veden hyväilystä, kerran mä olen jo peseytyny, mutta mä hoen itelleni mielessä, että oon vaan minuutin enää. Sitten toisen minuutin, kolmannen, neljännen. Oon niin kauan, kunnes ovelta kuuluu koputus ja tajuan, että mun oikeesti pakko jättää suihku.

"Onks kaikki hyvin? Oot ollu siell pitkää, nii halusin vaa varmistaa ettei oo sattunu mitää", nainen huhuilee oven takaa.

"Joo, kaikki on hyvin. Menee vielä hetki", vastaan kovaan ääneen, toivoen, että nainen kuulee ääneni oven läpi. Kuulen onneksi myöntävän vastauksen ja sammutan suihkun, kuivaten sitten itseni pyyhkeeseen jonka nainen oli antanut. Vedän syvään henkeä, ennenkuin astun ulos kylpyhuoneesta.

Kerkeän hädintuskin sulkea oven kiinni perässäni, kun nainen on jo edessäni ja tarjoaa minulle jotain mekon tapaista. Mä otan sen epäröiden vastaan.

"Siinä sulle yöpuku. Mä jotenki aavistan et sä oot pidemmällä reissulla, niin sulla on varmaan alusvaatteita mukana?" nainen kysyy multa, jolloin mä nyökkään.

Hetkeä myöhemmin, mä istun olohuoneen sohvalle epävarmana. En oikeen tiiä miten istua, joten pidän selkäni suorassa ja kädet sylissäni. Oloni on todella kiusaantunut, tuntuu oudolta olla ihan ventovieraan luona.

"Mun nimi on muuten Johanna, jos en aikasemmin kertonu", mun pelastaja toteaa ja kantaa olohuoneeseen lakanapinoa. "Siinä on sun petivaatteet", se lisää, laskien pinon mun viereen.

Mä oletan, että nukun sohvalla, koska naisen kämppä on kaksio ja sillä on vaan tää sohva ja makkarissa yksi kapea sänky.

"Mä tilaan pitsaa, mitä pitsaa sä otat?" Johanna kysyy ja mä meinaan ensin sanoa, etten ota mitään, ihan vain kohteliaisuudesta, mutta sitten tajuan, kuinka järkyttävän kova nälkä mulla on. Mä yritän nopeasti miettii jotain pizzaa, koska tuntuisi tyhmältä sanoa, etten tiiä. Mulla ei kuitenkaan tuu mitään mieleen, joten mä vaan istun ja tuijotan Johannaa tyhmänä.

"Voit toki ottaa jotain muutaki, tyyliin kebabia?" Johanna ehdottaa, kun en ole saanut mitään aikaseksi. Nyökkään hänelle, jonka jälkeen haluan lyödä itseäni, koska tajuan, että mun pitäs vielä kertoo tarkalleen.

"Joo, otan yhen rullakebabin", saan sanottua, "ja mä voin kyllä maksaa sen", sanon nopeasti vielä perään, mutta Johanna vaan naurahtaa.

Johannan tilattua ruuat, se istuu mun viereen ja mä kerron siinä kaiken, telkkarin pauhatessa taustalla. Mua tavallaan pelottaa se, että Johanna kertoo jollekkin tai soittaa poliisit tai jotain, mutta se vain nyökyttelee hiljaisena, kun selitän kaiken Karhusta alkaen.

"Mihin sä aattelit tän jälkeen?" se kysyy multa ja mä tiiän, että vaikka tietäsin, niin en mä sille kertois. En mä niin paljon kuitenkaan siihen luota.

"Ei mitään hajua", vastaan rehellisesti, jolloin se vaan nyökkää. Tulee hetken hiljaisuus ja aattelen, että se vain miettii, miten suhtautua tähän tai jotain.

"Mä soitan Minealle huomenna, se tietää varmast mitä tehdä", Johanna toteaa lopulta, jolloin mä katon sitä hämmentyneenä, miettien, että kuka Minea on. Ensimmäinen ajatus on poliisi ja kauhu valtaa mieleni.

"Minea?", onnistun toistamaan kurkku kuivana.

"Se on mun paras kaveri, se on ollu tälläsessä tilanteessa myös, joten se ymmärtää, ei hätää", Johanna vakuuttaa. Helpotus valtaa kehoni. Epäilyksen siemen ei kuitenkaan kokonaan katoa, koska tuntuu, etten voi luottaa tällä hetkellä keneenkään.

"Mikä sun nimi muuten on?" Johanna kysyy yhtäkkiä. Mua alkaa uudestaan epäilyttää ja olen jälleen varma, että se aikoo soittaa poliisit. Ikinä ei voi olla liian varma, vakuutan itselleni, kun osa minusta huutaa, että taidan olla liian vainoharhainen. Johanna kuitenkin pelasti minut, toi luokseen, antoi puhtaat vaatteet ja tilasi ruokaa.

"Hei, mä en vasikoi sua kelleen, jos sitä pelkäät", Johanna vakuuttaa. Tiedän, että sanat eivät aina vastaa tekoja, mutta jostain syystä uskon hänen sanoihinsa. Ei hän vaikuta sellaiselta ihmiseltä, päinvastoin. Hänellä on ystävälliset, hiukan pyöreät kasvot, lempeät silmät ja rauhoitteleva hymy.

"Mun nimi on Jenna", lopulta vastaan, vaikka tiedän, että se voi olla riski.

"Sopii sulle", Johanna vain toteaa ja samassa ovikello soi. Tällä kertaa en usko, että poliisit on siellä, mutta ovikellon soiminen saa minut silti hermostuneeksi. Johanna nousee ylös ja menee avaamaan oven.

"Hei! Kiitos, hyvää illanjatkoa", kuulen hänen juttelevan ja sitten ovi menee takaisin kiinni ja Johanna tulee takaisin olohuoneeseen ruokiemme kanssa. Hän ojentaa minulle rullakebabbini ja avaan sen melkein repimällä, niin nälkä minulla on.

Rullakebab ei ikinä, ei ikinä ole maistunut näin hyvältä. Mä suorastaan ahmin sen, välittämättä yhtään pöytätavoista tai mistään muustakaan. Kun olen syönyt sen viimeistä palaa myöten, niin tunnen olevani paremmalla tuulella.

"Kiitos", sanon sitten hiukan nolostuneena, koska samaan aikaan Johanna söi pitsaansa siististi ja leikkasi pieniä palasia kerrallaan.

"Ei se mitään, hei, haluutko kattoo jonkun leffan? Vai haluutko mennä nukkumaan, mä ymmärrän kyllä, että on ollu pitkä päivä"

Mä pohdin ehdotusta hetken, koska mua tosiaan väsyttää paljon, mutta olis kivaa katsella jotain elokuvaa, koska en tiedä milloin seuraavaksi tulisin sellaista katsomaan.

"Katotaan vaan, kunhan ei yli kahta tuntia kestä", vastaan lopulta naurahtaen.