Mä en enää ikinä palaa kotiin

16

Pojan yhteystietoa ei ole vaikea löytää, koska minulla ei ole paljoa yhteystietoja. Alle kymmenen. Hän on tallentanut numeronsa nimellä Milo. Se on mielestäni kaunis nimi ja jostain syystä alan miettiä miltä se kuulostaisi minun sukunimeni kanssa. Milo Saari. Toisaalta, jos menisin joskus naimisiin, niin en todellakaan pitäisi omaa sukunimeäni. Mietin jostain syystä minun ja Milon häitä sekä kesällä nurmikolla juoksentelevaa poikalasta, jonka nimi tulisi olemaan Leevi. Ajatus tuntuu vieraalta, eikä todellakaan hyvällä tavalla. Tajuan tuijottavani puhelimeni yhteystietolistaa ja pohtimalla asioita, jotka eivät todellakaan ole olennaisia tai edes miellyttäviä, vaikka minun pitäisi soittaa Milolle.  Valitsen hänen numeronsa ja painan vihreää nappia asettaen sitten puhelimen korvalle. Minua jännittää. Mitä jos hän ajattelee, että tämä on minun syytäni? Vaikka eihän se tietenkään ole, enhän minä sille asialle mitään voinut, vaikka olisin halunnut. Paitsi tehdä abortin, joka tuntui nyt ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Minun ja Milon häät eivät tulisi ikinä toteutumaan, eivät ikinä. Vaikka ihastuisin häneen, niin en ikinä voisi mennä naimisiin. Enkä todellakaan olisi valmis äidiksi vielä pitkään aikaan. 

"Moi", Milo vastaa puhelimeen, kuulostaen hyvin uniselta, aivan, kuin hän olisi juuri herännyt. Se keskeyttää ajatukseni ja saa minut takaisin tämän maan pinnalle. 

"Mulla on sulle kerrottavaa", aloitan, raskas möykky vatsanpohjassani. En tiedä miten muotoilen asiani. En yhtään. 

"Kerro vaan", Milo vastaa rennosti ja kuulen natinaa, kun hän nousee ylös ilmeisesti sängyltä.

"Musta tuntuu, että mä oon raskaana."

Milo purskahtaa nauruun, jolloin se itkuisuus, jota olin odottanutkin tulevan palaa. Olen itkenyt viime viikon aikana enemmän kuin entisessä elämässäni yhteensä. Ehkä itkuisuus on Liljan luonteenpiirre tai jotain.

"Hauska vitsi", Milo puuskahtaa, kun on saanut lopetettua nauramisen. Tuijotan kylpyhuoneen valkoista seinää kuin hakien siitä turvaa. Kuin se voisi kertoa minulle mitä tehdä ja lohduttaa.

"Se ei ollut vitsi", ilmoitan vakavana, itku kurkussa. Milo hiljenee hetkeksi, mutta sitten se puhuu taas.

"Häh?" on ainoa mitä sen suusta tulee.

"Mä tein raskaustestin ja se näytti positiivista"

Milo purskahtaa uuteen nauruun ja kuvittelen hänet pariksi sekunniksi eteeni nauramaan hymukuoppa näkyen. Se hymyilyttäisi minua, jos en olisi niin kauhuissani tästä. Odotan, että hän lopettaa nauramisen ja saan selitettyäni hänelle ettei ole mitään aihetta nauruun. Minua pitäisi ehkä ärsyttää ettei hän ymmärrä tilanteen vakavuutta, mutta sen sijaan tuntuu, että purskahdan itkuun minä hetkenä hyvänsä.

"Lilja rakas, sä et voi olla raskaana", se saa lopulta sanottua ja nyt minua alkaa vihdoin ärsyttää. Kuka hän oli päättämään olenko raskaana vai en? Hän ei ollut lääkäri.

"Ensinnäkin, me käytettiin kortsua. Toiseksi mä en ees kerennyt tulla, koska meitä nauratti silloin niin paljon, että oli pakko lopettaa kesken kaiken. Kolmanneksi, vaikka olisit ihmeen kaupalla tullut raskaaksi, niin se ei näy testissä vielä näin lyhyellä ajalla. Jotkut suosittelee testin tekemistä vasta kun kuukautiset jäävät pois. "

Ärsytys häviää. Minua hävettää. Hävettää niin paljon, että haluaisin vain lyödä luurit korvaan ja paeta peiton alle häpeämään.

"Ai", onnistun piipittämään ja tunnen oloni niin tyhmäksi. "Mutta miten se raskaustesti näytti positiivista? Mä vannon, että näin siinä haalean värittömän viivan"

"Haalean värittömän viivan?" Milo toistaa. "Mutta eikö sen viivan pitäisi olla punainen, jos sä oot raskaana?"

Tulee hiljaisuus. Toivon, etten olisi soittanut. Minua hävettää niin paljon, mutta ainakin Milo sai päivän naurut tyhmyydelleni.

"Luitko sä ne ohjeet?" Milo lopulta kysyy.

"Kaadoin niiden päälle kahvia", tunnustan ja äkkiä minuakin alkaa naurattaa. Tilanne on vain liian kooominen. Milo purskahtaa uudestaan nauruun, joka saa minutkin nauramaan vedet silmissä. Me molemmat nauretaan kunnes vatsaan sattuu ja kunnes on vaikea saada henkeä.

"Sä oot uskomaton", Milo saa sanottua naurunsa keskeltä. Otan sen kohteliaisuutena.

"Mut haluutko tulla tänne kattomaan leffaa vielä tänään? Mulla on tylsää", Milo kysyy. Sydämeni lyö vähän tiheämpää. Pyysikö se minua treffeille vai oliko tämä kasuaali tapaaminen kahden kaverin välillä? Toisaalta, viimeksi me oltiin päädytty sänkyyn, eikä se kuulosta kovin kasuualilta tai kaverilliselta. 

"Voin mä tulla", vastaan yhtä rennosti, kuin hän kysyi. Kuin minua ei hermostuttaisi yhtäkkiä todella paljon.

"Hienoo. Nähääks vaikka kymmeneltä? Mä voin tekstata sulle osotteen, kun sä tuskin muistat sitä eiliseltä"

"Joo, käy", vastaan ja kun puhelu loppuu niin haluan äkkiä kirkua. En osaa sanoa menikö se hyvin vai todella huonosti. Milo varmaan pitää minua nyt tyhmänä kuin saapas, mutta toisaalta hän pyysi minua silti luokseen katsomaan leffaa. Sen pitäisi olla hyvä merkki.