Mä en enää ikinä palaa kotiin

6

Istun jossain leikkipuistossa. Keinun ja keinun, tietämättä mitä kello on. Tunnen oloni niin vapaaksi, että minua melkein jopa naurattaa. Mutta samaan aikaan mun sydäntä pistää se ajatus, et mun ja Leevin ystävyys on ohi. Ravistan päätäni, kuin saadakseni ajatukset pois siitä.

Nousen ylös, kävelen ympäriinsä tietämättä mihin mennä. Sitten katson kelloa, on jo aamupäivä. Käyn ostamassa prepaid-liittymän ja laitan uuden Sim-kortin sisään. Tällä kertaa en laita whatsappiini profiilikuvaa ja laitan oikean nimen sijaan nimimerkin. Instagramin ja snäpin poistan kokonaan.

Lasken loput rahat. Minulla on käytössäni vähän alle kolmesataa. Sen pitäisi riittää vähäks aikaa.

Käyn S-marketissa ostamassa kolmioleivän ja limsan. Syötyäni päätän, etten mä halua jäädä Kotkaan pidemmäksi aikaa. Toisaalta, mulla ei oo mitään hajua mihin mä haluaisin jäädä. Asetun tienvarteen taas liftaamaan ja tällä kertaa minut ottaa kyytiin nuori mies.

"Moi, voisinks mä tulla sun kyydis johonki asti? Ei välii minne meet"

"Joo siit vaa", se vastaa mulle kertomatta mihin se on menossa ja tällä kertaa mä pidän reppuni sylissäni, koska sen takapenkki on täynnä tavaraa.

"Mitäs noin nätti mimmi kulkee yksinään?" se kysyy pienen hiljaisuuden jälkeen. Mä punastun, mutta tunnen oloni hiukan epämukavaksi. En oo hirveemmin tottunut kehuihin. En varsinkaan tuntemattomilta miehiltä.

"Seikkailen muuten vaan", mumisen vastaukseksi, koska en keksi muutakaan. Mies hymähtää ja vilkaisee minua, ennenkuin kääntää katseensa taas tiehen. Jään tuijottamaan hänen kasvojaan.

Ensimmäinen ajatukseni hänestä kasvojen perusteella on pelottava. Ei sillein pelottava, että juoksisin karkuun kadulla nähdessäni, vaan vähän samalla tavalla, kun Karhu on pelottava. Sen jälkeen mietin, että monet varmaan pitävät häntä hyvännäköisenä. Hänellä on puhdas iho, siististi ajettu parta ja musta hiukan sekaisin oleva tukka. Miehellä on vihreät, kylmät ja viekkaat silmät.
Ehkä jos hän ei olisi mielestäni jotenkin kylmänoloinen ja olisin vanhempi, ehkä pitäisin häntä helvetin komeana. Silti jokin miehessä on hyvin ahdistavaa.

"Onkos sulla poikaystävää? Noilla muodoilla vientiä varmasti riittää", mies kysyy saaden minut kääntämään äkkiä katseeni hänestä pois. En halua hänen luulevan, että olen jollakin tapaa kiinnostunut hänestä. En voi kuitenkaan olla vilkaisematta miestä uudestaan ja hetkeksi katseemme kohtavaat. Minua alkaa hermostuttaa. Ehkä se on tuo katse, joka tuntuu yrittävän riisua vaatteet päältäni tai sitten se on tuo äänensävy, joka saa niskavillani pystyyn.

"Mihin me ollaan matkalla?" vastaan kysymyksellä, haluten, että mies tajuaa lopettaa mitä hän sitten ikinä tekikään. Pakotan pitämään katseeni tiessä, koska muualle katsominen tuntuu jotenkin typerältä.

"Mä meen Lahteen. Haluuks tulla ihan perille asti vai jäätkö matkalla?", mies kysyy multa, vilkaisten taas mua, nuolaisten samalla huuliaan. Oloni on entistä epämukavampi, jos se on edes mahdollista.

"Mä varmaan jään keskus-..."

"Sä voit tulla mun kämpille yöks, jos sulla ei kerran oo muuta paikkaa", se sanoo nyt selvästi flirttailevalla äänensävyllä. Saan kylmiä väreitä, enkä todellakaan hyvällä tavalla. Hän on paljon minua vanhempi ja pelkkä ajatuskin siitä, että olen kahdestaan hänen autossaan ahdistaa minua.

Mielessäni pyörivät kaikki raiskausvaroitukset ja muut. Mieleeni tulee kuvia miehestä päälläni ja toivon enemmän kuin mitään muuta, etten koskaan olisi tullut tänne autoon. Nielaisen, mutta saan sitten vastattua hetken hiljaisuuden jälkeen.

"Ei kiitos", vastaan ääni vähän täristen. Mies ei joko huomaa sitä tai ei halua huomata, koska hän laskee kätensä reidelleni. Sydämeni tuntuu pysähtyvän hetkeksi ja pala nousee kurkkuuni. Sitten, kun sydämeni lyö taas, niin se lyö ihan liian nopeasti.

Siirrän miehen käden pois reideltäni, mutta hän siirtää sen takaisin, vielä enemmän sisäreiden puolelle.

"Lopeta", mä sanon hiljaa, nyt jo lähes paniikissa. Mies naurahtaa.

"Täytyyhän mun joku palkka nyt saada siitä, että suostuin ottaa sut kyytiin", mies vastaa tyynesti, kuin puhuisi säästä. Se alkaa karmimaan mua enemmän. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö hän voisi vain ottaa minut vasten tahtoani tuntematta pätkääkään katumusta.

Paniikki kasvaa ja kasvaa.

"Hei oikeesti, ei", mä sanon, kun sen käsi eksyy vielä enemmän sellaselle alueelle, mitä pienet silmät ei haluaisi nähdä.

"Te naiset ootte kaikki samanlaisia. Sanotte noin, mut haluutte, et teit nussitaa ku halpoi huoria"

Siinä vaiheessa mä oon ihan varma siitä, että jos mä en nyt heti tee jotain, niin se raiskaa mut.

"Pysäytä auto, mä haluun pois", mä sanon sille niin rauhallisesti kuin vain osaan. Oma ääneni kuulostaa jotenkin vieraalta.

Kundi nauraa. Oikeasti nauraa. Sellasta pelottavaa naurua. Huvittunutta naurua.

Tää on sen mielestä hauskaa, mun paniikki on sen mielestä hauskaa.

"Pysäytä auto", mä toistan uudestaan, tällä kertaa paljon topakammin. Se vain jatkaa mun reiden hipelöimistä. Mä katson suoraan sen huvittuneisiin ja himon täytteisiin kasvoihin.

"Mä toivon, että sä ajat kolarin ja kuolet", mä sanon ja avaan auton oven. Hyppään ulos. Mä en tiiä mitä mä odotin. Varmaan että mä olisin laskeutunut hienosti ja turvallisesti tai jotain, mut mä kaatuan mun repun kanssa yhdeksi mytyksi maahan. Mun suusta pääsee liutta kirosanoja, vaikka vauhti oli onneksi niin hiljainen, etten mä luultavasti saanut vakavia vammoja.

"Kiittämätön huora!" mies huutaa, auton jatkaessa matkaa ja sitten se sulkee etuoven sisältäpäin. Mä katson, kun auto huristaa pois, kunnes mä nousen ylös ja menen metsänrajaan.

Sen jälkeen käyn makaamaan maahan, koska jalkani eivät kanna tällä hetkellä. Jalkoihin sattuu, adrealiini virtaa ja mun sydän lyö edelleen tuhatta ja sataa. Silmät vuotaa. Hoen mun mielessäni haluavani kotiin, vaikka mulla ei ees oo kotia enää.

En tiedä kauanko makaan siinä, mutta alkaa sataa vettä. Tiedän, että mun pitäisi nousta, mutta mun jalat ei vaan tunnu kantavan enkä oikeasti jaksa. Olen tosi väsynyt ja haluaisin vain omaan lämpimään sänkyyni turvaan. Lopulta saan itseni nostettua ylös. Sataa kaatamalla vettä. Mulla on kylmä ja mä tärisen. Mun raajojakin särkee.

Lähden kävelemään autotien sivua eteenpäin. Vaatteeni ovat ihan mudassa ja olen läpimärkä. Etenen hitaasti, mutta kun olen kävellyt yli tunnin, pääsemättä yhteenkään kylään tai kaupunkiin, niin hermoni alkavat pettää. Mä en uskaltaisi liftata uudestaan, mutta tajuan, ettei mulla oo muita mahdollisuuksia. Nostan peukkuni pystyyn ja vaikka seison siinä tovin, niin yksikään niistä harvoista ohi kulkevista autoista ei pysähdy. Viimein yksi auto pysähtyy ja rojahdan etupenkille läpimärkänä.

"Herranjumala, sä näytät ihan hirveeltä ja mitä sun polvelle, poskelle ja otsalle on tapahtunut?" kysyy järkyttynyt varmaan juuri ja juuri täysikäinen muija. Mä vilkaisen polveani, vain huomatakseni, että asfaltti on repinyt polveeni reiän ja veri on levinnyt alas säärtä pitkin. Mä puren huultani, kun suljen auton oven.

"Pitkä juttu", mä vastaan, hytisten kylmästä. Auto lähtee huristamaan eteenpäin. Mä tutkin mun käsiäni, vain huomatakseni niissäkin olevan ruhjeita.

"Ainiin, mihin sä olitkaan menossa? Mä meen Kouvolaan niin missä haluut jäädä pois?" se kysyy ystävällisesti. Mun tekis mieli purskahtaa itkuun jostain tuntemattomasta syystä.

"En mä ees tiiä", vastaan väsyneenä ja nojaan päälläni ikkunaan.

"Kai sulla on paikka mihin mennä?" nainen kysyy huolestuneena. Mä en vastaa. Tuijotan likaisia käsiäni.

"Voit tulla yhdeks yöks mun luo. Mun poikaystäväkää ei oo nyt kotona ku se on keikalla kavereittensa kaa. Voin lainaa sulle puhtait vaatteit, pääset suihkuu ja putsaamaan noi sun haavat."