Full Moon 3

chapter 7: the first date

Corey vei minut kotiinsa ja kutsui Devonin paikalle. Minusta tuntui, että olin niin ajatuksiini vajonnut etten tajunnut puoliakaan mitä tapahtui ennen kuin Devon tuli hengästyneenä valkean talon ovesta sisään. Eikä juomani shotit auttaneet pitämään ajatuksiani koossa. Minusta ei tuntunut, että olin enää humalassa, mutta en oikeastaan ollut enää edes varma.

Corey istui sohvalle minun viereeni ja tarttui käteeni, silittäen kämmenselkääni tasaiseen tahtiin, kun Devon istui meitä vastapäätä, minua tarkkaillen. En ollut vieläkään kunnolla lopettanut vapinaani.

En oikein tiennyt mistä aloittaa, en edes tiennyt mitä Corey oli miehelle sanonut. Mutta onneksi Alfa puhui ensin.

"Corey kertoi mitä tapahtui." Devon aloitti rauhallisesti, varovaisesti. Kuin yksikin sana voisi saada minut itkemään tai jotain muuta vastaavaa. Tiesin, että näytin sekavalta, mutta lähinnä siksi etten tiennyt mikä minulla taas oli. "Mutta mitä oikeasti tapahtui?" Hän jatkoi.

Hiljaisuus lankesi huoneeseen kun kummatkin ihmissudet odottivat minun puhuvan.

"M-muistatko kun kerroin sulle niistä näyistä joita mä näin silloin kun saavuin tähän kylään?" Yritin pitää ääneni tasaisena ja kohotin katseeni Devoniin. Hän nyökkäsi. "Niistä jotka tapahtui ilman, että mä nukuin? Joissa sä olit?"

Devon nyökkäsi uudemman kerran.

"Se tapahtui uudestaan." Henkäisin hiljaa.

"Näitkö minut?"

Pudistin päätäni miehelle.

"En tiedä kuka se oli. Mutta... mä olen kuullut saman äänen mun unissa." Tunsin Coreyn puristavan äkisti kämmentäni hetken verran. Tiesin miksi. En ollut kertonut äänestä hänelle. Toisaalta en myöskään Devonille, mutta juuri silloin se oli pienin murheeni. "Sä sanoit, että et pysty luomaan todentuntuisia näkyjä. Sä sanoit, ettet ollut niiden takana."

Devon nyökkäsi uudestaan. Katseeni, joka oli harhaillut huonetta pitkin kun puhuin palasi nyt Alfaan. Katsoin häntä suoraan silmiin.

"Kuka voisi pystyä sellaiseen? Koska se joku, se... musta tuntuu, että mä näin hänet tänään siinä näyssä. Hänen hahmonsa."

Devon käänsi katseensa pois minusta omiin käsiinsä, kun hän nojasi kyynärpäillään polviinsa.

"En tiedä." Hän mutisi turhautuneena. "Olen pahoillani."

Vedin hieman väristen henkeä ja huokaisin.

"Mitä mun pitäisi tehdä?" Henkäisin hiljaa ja tunsin palan kohoavan kurkkuuni. "Mua... mua pelottaa."

Tunsin Coreyn vetävän minua lähemmäs itseään.

"Ne mun piirtämät tähdet, se tunne, joka liikkuu pitkin kaupunkia, ne eläimet, mun unet ja nyt... nyt tämä." Kun ääneni oli särkyä kesken sanojeni, tunsin pelon ja epävarmuuden kyyneleiden kohoavan silmiini.

"Musta tuntuu, että mä voin seota hetkellä minä hyvänsä." Kuiskasin huoneeseen. "Entä jos mä en enää erota mikä on unta ja mikä ei? Entäs jos mä teen jotain pahaa ilman, että mä tajuan? Entä jos... jos-"

En osannut jatkaa, ääneni katkesi. Corey veti minut puolittaiseen halaukseen, Devon nousi ylös ja alkoi astella edes takaisin olohuoneessa. Hetkeen, kukaan ei puhunut mitään. Corey yritti luoda minulle turvallisuuden tunnetta pitäessään minua lähellä itseään, silittäen hiuksiani, suukottaen ohimoani. Tunsin lämmön, jota hänen kosketuksensa antoi ja yritin rauhoittua. Yritin muistuttaa itseäni etten ollut yksin.

Devon sen sijaan kävi selvästi kaikkea läpi päässään ja yritti saada asioista selkoa. Hänen hermostunut käyskentelynsä alkoi tehdä minutkin hermostuneeksi, kun olin saanut viimein itseni rauhoitettua. Nyt Coreykin katseli Alfansa liikehdintää.