Full Moon 3

chapter 11: the awakening

Kaksi eri kättä tarttui kumpaankin käsivarteeni kun Kuuni vetivät minut sinä silmän räpäyksenä itsensä taakse. Nick, Ashton, Livia sekä Ray asettuivat lähemmäs meitä, meidän eteemme, kun sudet alkoivat lähestyä.

"Mitä helvettejä nuo on?" Ray huusi taakseen hermostuneena. "Onko ne ihmissusia?"

Devon, joka vilkaisi minuun nopeasti, astui kaikkien ohi etummaiseksi.

"Ei." Hän vastasi kireänä. "Mutteivät ole täysin normaalejakaan susia."

"Ihanko tosi?" Nick yritti tavoitella sarkastista sävyä, vaikka sen läpi paistoikin epävarmuus. Devon levitti toisen kätensä meidän suojaksi ja ohjasi sillä meitä perääntymään. Kun pelokas katseeni osui etummaisen suden pohjattomiin silmiin, pahan olon aalto käänsi vatsani solmuun.

Löin käden suulleni, samalla kun Corey kääntyi katsomaan minua. Jokin voima, jokin outo voima, hohkasi sykkien susista ja se sai vatsani vellomaan, en tiennyt miksi. Tuntui kuin ne olisi... kirottu.

"Natalie, mikä sun on?" Kuulin Corey hätääntyneenä vieressäni. Se sai kaikkien paitsi Devonin katseet kääntymään minun pahoinvoivaan olemukseeni.

Ja silloin sudet hyökkäsivät.

Tällä kertaa Nick oli meistä nopein. Samalla kun Devon paiskautui vasten suurinta, ensimmäistä sutta viidestä, Nick oli tarttunut minua käsivarresta ja työntänyt aika kovakouraisesti maahan. Mutta juuri sekunti myöhemmin, yhden kirotun sudet kynnet viilsivät ilmaa siinä, jossa olin juuri hetki sitten seisonut.

Yritin nousta kivuliaasti seisomaan ja otin tukea puun rungosta kun ankara tappelu puhkesi edessäni. En tiennyt mitä tehdä. En voinut kuin vain katsoa kuinka ihmissudet minun edessäni saivat osakseen iskuja ja viiltoja kehoonsa ja ulvahtelu täytti metsän. Mutta kirotut sudet eivät näyttäneen hidastuvan tai pysähtyvän. Päin vastoin, näytti kuin ne saisivat voimaa kaikista iskuista jotka osuivat ystäviini.

Näin kuinka Ray vajosi maahan, tuskissaan. Yritin juosta hänen luokseen, mutta Nick tyrkkäsi minut uudestaan maahan, kun olin tullut lähemmäs.

"Pysy poissa tieltä!" Hän ärähti minulle hengästyneenä ja tappelun uuvuttavana. Livia oli ehtinyt laumalaisensa luo ja yritti siirtää poikaa sivummalle, juuri kun yksi susista lähestyi heitä jälleen.

Minun oli pakko tehdä jotain. Miehen ääni pyöri päässäni. Hän oli tämän takana, minä tiesin sen.

Tämä oli minun vikani.

Ja vaikka voin pahoin, vaikka syvällä sisimmässäni tiesin, ettei minun pitäisi tehdä tätä, sormeni kävivät siteeni päälle. Merkkini ei ollut nähnyt päivän valoa viikko kausiin.

Juuri silloin Liviaa ja pahoin haavoittunutta Raytä lähestynyt susi hyökkäsi ja upotti hampaansa Livian olkaan. Tyttö huusi kivusta ja näin Coreyn syöksyvän apuun. Pystyin haistamaan veren ilmassa. Voin vielä huonommin.

Ja silloin, kun susi sivalsi Coreya suoraan rintaan ja kuulin pojan ähkäisevän kivusta, hetkeäkään miettimättä, vedin siteen pois merkkini päältä.

Kaikki pysähtyi.

Tuntui, kun aika olisi pysähtynyt. Ja kun nousin ylös maasta, nähden kaiken seisahtuneena eteeni kunnes valkea valo sokaisi katseeni ja metsä katosi.

Kun kaikki tarkentui, seisoin jälleen metsässä, mutta yksin. Vilkuilin hädissäni ympärilleni. Purisin sidettä nyrkissäni.

Mitä oli tapahtunut?

Silloin joku liikahti varjoissa. Pitkä, miehen hahmo seisoi puiden lomassa.

"Kas... en olisi osannut arvata, että menet näin pitkälle heidän vuokseen." Mies sanoi ja tällä kertaa niin, että kuulin äänen tulevan sieltä missä hän seisoi, ei pääni sisältä. Yritin juosta miehen luo, nähdä hänen kasvonsa, mutten pystynyt liikkumaan.