Full Moon 3

chapter 12: mandy's moon

Kuulin pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Corey itku oli vaimennut, että askeleet lähestyivät. Nousin äkkiä ylös oven luota ja ehdin juuri ja juuri istahtaa sängyn reunalle, ennen kuin ovi avautui.

"Natalie!" Kuulin Mandyn särkyneen, mutta helpottuneen äänen ja askeleet jotka nyt juoksivat luokseni. En ollut ehtinyt kuivata kyyneliäni, vaan istuin pää riipuksissa tytön sängyllä, kun hän istui varovasti viereeni. Kuulin uudet askeleet jotka tulivat huoneeseen, enkä pystynyt kohottamaan katsettani, koska jos näkisin sen olevan Corey, alkaisin itkeä uudestaan.

Mandy kuitenkin laski käden poskelleni ja käänsi katseeni hellästi häneen. Kohtasin tytön silmät, jotka täyttyivät huolesta kun ne näkivät minun itkeneen.

"Kaikki hyvin?" Tyttö kysyi, mutta katseeni oli osunut Coreyyn, joka seisoi ovi aukossa ja katsoi minua niin sydäntä särkevällä katseella, että käänsin omani pois. Mandyn ote minusta irtosi, juuri kun kyyneleet tipahtelivat silmistäni syliini.

"Mä jätän teidät kahdestaan." Kuulin tytön sanovan ja painauma sängyllä minun vieressäni katosi.

Ovi sulkeutui.

Purin huultani katsoen yhä vastakkaiseen suuntaan siitä henkilöstä, joka enää seisoi huoneen oven luona, täysin hiljaa.

"Anteeksi." Kuiskasin itkun sekaisella äänellä. Sydämeeni sattui yhä, ellei jopa enemmän nyt kun poika oli siinä. "Mä olen niin pahoillani, Corey."

Sillä samaisella hetkellä näin kuinka Corey istui lattialle minun eteeni. Hän ei koskenut minuun vaan odotti, että tein itse aloitteen. Lopulta, tietäen etten voisi paeta häntä, käänsin katseeni alas eteeni.

Mutta heti kun näin Coreyn katseen, heti kun näin hänen kasvonsa, en pystynyt enää. Mielessäni pyöri mitä olin kuullut käytävältä, kuinka olin juossut metsään, kuinka olin käyttänyt voimiani häneen, kuinka olin riidellyt hänen kanssaan. Painoin kämmenet häpeällisesti kasvoilleni ja nojasin kyynärpäillä polviini kun purskahdin uuteen itkuun.

"Corey, anna anteeksi." Sopersin itkun seasta. Silloin kämmenet sulkeutuivat hennosti ranteideni ympärille. Corey veti käteni pois kasvoiltani jotka olivat jo varsin puutuneet siitä kaikesta itkemisestä.

"Mä olen kunnossa. Mulla ei ole mitään hätää." Poika edessäni yritti sanoa ja katsoi minuun täysin järkkymättä vaikka olin aivan palasina. Vaikka hän oli itse juuri hetken sitten itkenyt, minulta salassa. "Älä pyydä anteeksi, ole kiltti."

"M-mutta..." Kompastuin puheeseeni, kun yritin saada itkuani loppumaan ja tuskaani helpottumaan. Coreyn käsien kosketus rauhoitti minua, muttei vienyt mitään muuta pois. "Mä satutin sua. Mä tein sen mitä-"

"Sä tiedät sen itsekin, ettet tehnyt sitä tietoisesti." Corey keskeytti edelleen vankasti, valaen minuun uskoa, yrittäen olla meistä nyt se vahvin. Se, johon minä voisin nojata. Taas.

Katseeni putosi pojan käsivarsiin. Yritin etsiä palovammojen jälkiä, joista ei ollut tietoakaan. Nykäisin hellästi toisen käteni irti Coreyn otteesta ja vapisevin sormin tartuin hänen kämmeneensä ja tarkistin senkin. Hän oli parahtunut kokonaan.

Ja kun palautin katseeni pojan silmiin, kumarruin vetämään hänet halaukseen ja putosin sängyltä lattialle hänen tasolleen. Corey halasi minua hellästi takaisin, silittäen rauhoittavasti hiuksiani.

-

Kesti pitkä tovi ennen kuin olin valmis lähtemään pois Mandyn huoneesta alakertaan, jossa Coreyn mukaan muut odottivat. Hän sai valettua minuun uskoa ja itsevarmuutta kohdata heidät. Olisin valmis seisomaan Liviankin syytöksien edessä, joita taatusti saisin. Olin ollut syyllisyyden tunteessa liian pitkään, itkeminen ei auttaisi minua missään, en voisi alistua siihen mihin se mysteerinen mies selvästi pyrki. Saartaakseen minut yksin kun tahdoin paeta muiden luota. Siten olisin helpompi saalis.