Full Moon 3

chapter 14: corey's family

Kymmenisen minuuttia myöhemmin istuin Mandyn auton takapenkillä, vilkuillen painostavan hiljaisuuden vallitessa Coreyyn, joka kuivasi märkiä hiuksiaan pyyhkeeseeni, jonka olin antanut ennen lähtöämme. En tiennyt minne olimme menossa, enkä uskaltanut kysyä. Corey oli päättänyt kertoa, tai tässä tapauksessa esitellä, minulle kaiken joten menisin hänen mukanaan kaikessa, ilman turhia uteluja.

Sen kuitenkin tajusin, että ajoimme pois Cold Lakesta, muttemme valtatietä toiseen kylään tai kaupunkiin, vaan Cold Laken laitamille, jossa oli vielä hyvin harvaa asutusta. Vilkuilin sateen sumentaman ikkunan läpi ulos ja silloin katseeni osui kylttiin tien reunassa, joka kääntyi oikeaan. Sade oli niin rankkaa etten saanut siitä selvää ennen kuin Mandy käänsi autonsa juuri siitä tien haarasta hiekkatielle ja näin mitä siinä luki:

Oakhill Hospital

Mental Health Rehabilitation Center

Tunsin vatsani vääntyvän solmuun. Pahaa aavistava syke alkoi lyödä rinnassani. Jos olin odottanut jotakin, niin en ikimaailmassa mitään tällaista. Vilkaisin Coreyyn. Hän tuijotti pyyhettä sylissään, eikä kääntynyt katsomaan vaikka tunsi varmasti katseeni hänen ihollaan. Kohotin käteni, tartuin pojan omaan kääntyen katsomaan takaisin ikkunaan. Tunsin Coreyn puristavan sormiani niin että se teki hetken kipeää.

Mandy pysäköi autonsa korkean, valkean ja vanhan näköisen laitos rakennuksen eteen. Näin hänen vilkaisevan minua taustapeilistä ja hymyilevän rohkaisevasti, kun Corey astui jo ulos sateeseen. Nousin itsekin ulos, juuri kun sateenvarjo vedettiin ylleni ja kohtasin viimein Coreyn katseen. Se oli tuskaisa. Tartuin häntä kädestä uudemman kerran, osoittaen, etten lähtisi mihinkään.

Saavuimme nuhjuiseen eteisaulaan ja huomasin puristavani Coreyn kättä hieman lujemmin kun katselin ympärilleni. Muutama potilaskaapuun pukeutunut asiakas jutteli läheistensä kanssa. Osa heistä puhui iloisesti toisilleen, mutta muutama näytti kuin ei olisi kuullutkaan mitä heille sanottiin ja tuijottivat vain eteensä tyhjillä silmillään. Corey johdatti meidät vastaanottotiskille. Hän veti taskustaan käyntikortin ja näytti sitä hoitajalle. Vaihtamatta sanaakaan naisen kanssa, hän ojensi Coreylle avaimen ja katsoi sitten minuun varsin elämään kyllästyneen näköisenä. Yritin hymyillä hänelle kiusaantuneena, mutta Corey ohjasi meitä jo pois. Kun kävelimme suuntaa ohjaavien kylttien alta, Corey puhui ensimmäistä kertaa sitten kotioveni.

"Tämä sairaala on pystyssä ja toiminnassa enää vain Kanadan laumojan ansiosta." Corey puhui hiljaa ja lopetti aina kun hoitaja tai omainen käveli ohitsemme. "Koska täällä pidetään ei ainoastaan normaaleja potilaita vaan myös ainoa paikka jossa on... yliluonnollisia tapauksia."

Käännyimme uudesta käytävän haarasta enkä oikein tiennyt mitä vastata. Sairaala yliluonnollisille potilaille?

"Me mennään yksityiselle osastolle." Hän totesi hiljaa. "Mutta meidän täytyy kulkea pitkäaikais-suljettujen osaston läpi."

Hän oli pysähtynyt paksun, rautaisen oven eteen ja samalla tajusin kuinka hän oli kulkenut käytäviä pitkin kuin olisi tehnyt sen satoja kertoja aiemminkin. Paha olo hänen puolestaan velloi vatsani pohjalla ja Corey kääntyi katsomaan minuun.

"Matka ei ole kauhean pitkä, mutta... " Corey yritti selittää, tuskainen sävy äänessään. Eikä minun tarvinut kahta kertaa arvata miksi hän epäröi. Yliluonnollisella ja suljetulla osastolla tuskin kävi kauheasti vierailijoita.

"Ei se mitään, mä tulen sun kanssa, okei?" Yritin valaa häneen uskoa siitä etten tulisi perääntymään missään vaiheessa, vaikka paikka sai oloni epämukavaksi. Corey nyökkäsi, tiukensi otettaan kädessäni ja avasin rautaisen oven hämärään käytävään.