Full Moon 3

chapter 10: the forest

Nadette oli huomannut Mandyn ja Lorin ja kuulin kuinka tyttö sylkäisi tequilan suustaan yskien raivoisasti. Minä, joka olin vain juonut ihan vähän, tietäen omat rajani, löin käden suulleni. Eikä sillä ollut mitään tekemistä juoman kanssa.

Olisin halunnut sanoa, että olin arvannut tämän. He olivat äkisti olleet ystäviä, olin saanut heidät kiinni katselemasta toisiaan ja kaiken lisäksi, he molemmat olivat kadonneet koulupäivän jälkeen ja tulleet tänne yhdessä.

Livia ei näyttänyt huomaavan kohahdusta ja jatkoi kysymyksien lukemista, mutta minä tuijotin tyttöihin minun vieressäni. Hymy kohosi kasvoilleni, kun Lori tajusi minun katsovan, sillä hänen paras ystävänsä istui takanani.

"Mi- E- Häh?" Nadette takelteli takanani.

"Missä ihmeen välissä?" Chaz yhtyi keskusteluun ja silloin huomasin myös Nickin katsovan siskoaan suu auki. Mutta kaiken sen keskellä, en voinut ajatella kuin yhtä asiaa. Oliko Lori Mandyn Kuu?

"Onneksi olkoon." Päädyin kuitenkin sanomaan ja laskin kämmenen Mandyn olalle. Tyttö hymyili minulle vaivaantuneena.

"Sori, että me ollaan pidetty tämä-"

Korvia raastava kiljaisu halkoi äkisti ilmaa ja keskeytti Mandyn lauseen.

Kaikki hiljenivät.

Huuto oli kuulunut metsän reunasta, telttojen takaa. Tunsin sykkeeni inhottavasti kurkussani.

Kaikki oli sujunut niin hyvin.

Kaikki nousivat ryminällä ylös samaan aikaan ja lähtivät äänen suuntaan. En edes tajunnut Coreyn etsivän minut väkijoukosta ja tulevan aivan minun taakseni, kun saavuimme metsän reunaan. Kiljaisun lähde löytyi ja se oli yksi A luokan tytöistä, mutta miksi hän oli kiljaissut, löytyi maasta.

Löin käden uudemman kerran suulleni, samalla kun ihmiset ympärilläni alkoivat puhua pelokkaaseen sävyyn. Tunsin Coreyn tarttuvan hätäisesti käsivarteeni.

Maassa makasi susi.

Kuollut, raadeltu, susi.

Se ei voinut olla ihmissusi. Se ei voinut-

Ja silloin tunsin sen. Ehkä voimakkaampana kuin koskaan. Äänet tuntuivat kaikonneen, kun muut alkoivat puhua kiivaasti poliisille soittamisesta, samalla kun tunne minun sisälläni velloi. Se kutsui minua metsään. Se veti minua puoleensa enemmän kuin Coreyn katseet tänä iltana.

"Natalie!"

En osannut sanoin kuvailla, kuinka suuri tarve minun oli seurata sitä tunnetta. Kuin minun olisi aivan pakko tai en saisi mielenrauhaa. Kuin joku, jonka olin tuntenut aina, odottaisi minua.

"NATALIE!" Coreyn huuto säpsähdytti minut takaisin maan pinnalle. Katsoin säikähtäneenä poikaan minun takanani ja tajusin, että olin kävellyt ainakin 30 metriä syvälle metsään. Coreyn ote tiukkeni käsivarressani ja hän katsoi minua pelokkaana. "Tule." Hän lähti viemään minua takaisin ihmisjoukkoa kohti, mutta talutti minut sen ohitse vielä kauemmas, takaisin tyhjien nuotioiden luokse.

En tajunnut, että vapisin kauttaaltani.

"Corey." Lausuin pojan nimen hiljaa, mutta sekavana. Hän kumartui polvistuen minun eteeni kun oli istuttanut minut nuotion penkille. "Mä... Älä jätä mua yksin, ole kiltti."

Corey tarttui käsiini.

"En jätä. Mä lupaan." Hän vastasi ja huoli paistoi pelon lävitse hänen katseessaan. Tunne sykki yhä sisälläni, mutta kun olin päässyt kauemmas sudesta, se ei ollut niin voimakas.

"Se... Eihän se ole..." Kysyin hiljaa Coreylta ja tiesin, etttä hän tajusi mitä tarkoitin, kun puhuin sudesta. Corey pudisti päätään. Tunsin helpotuksen vyöryvän ylitseni. Olimme hiljaa, kun Corey silitti hellästi kämmenselkiäni rauhoittaakseeni vapinaani enkä edes tajunnut unohtaneeni riitamme. Minua ahdisti jo ihan todenteolla. Entä jos en pystyisi estelemään sitä tunnetta sisälläni? Tunnetta, joka käski juosta metsään? Uusi eläin kuolema oli susi. Tarkoittiko se jotain? Varoittiko se jostain?