Tyhjyyteen

10. Sateen pieksemät

Daria odotti meitä aulassa tavaroidemme kanssa. Hänellä oli kaikki vaatteet päällä ja hän oli sitonut hiuksensa korkealle leveällä letillä, joka antoi hiusten tavoitella vapaasti maata. Nainen vaikutti siltä, ettei hänellä itsellään ollut kaikki kunnossa. Hän näytti pahoinvoivalta. Johtuiko se ruumiista tai verestä?

- Ota Clainna ja omat kantamuksesi, Daria sanoi äänellä, jossa ei ollut lainkaan tunteita mukana. - Sain hoidettua itselleni uuden kulkuneuvon. Tulen perässänne Whailesiin. Tiedät kyllä, missä kotini sijaitsee. Odottakaa kujalla pimeyden turvassa saapumistani.

Daria ei sanonut enempää vaan lähti ulos jättäen oven auki. Ardon puki päällensä ja otti omat kantamuksensa kuten nainen oli juuri hetki sitten käskenyt. Daria oli vienyt mukanaan tavarat, joita minä olin kantanut. Ulkona satoi yhä. Minua ei houkutellut mennä sinne, mutta ymmärsin, ettemme todellakaan voineet jäädä tänne.

- Ardon, sanoin ja aloin yllättäen itkeä. En tiedä, mikä minunu meni. Oliko jännitykseni lauennut kunnolla vasta nyt?

Veljeni kääntyi katsomaan minua. Hän näytti pahoittelevalta.

- Mennään, hän toisti uudelleen saman sanan, jonka oli hetki sitten jo sanonut. Seurasin nyyhkien hänen perässään ulos sateeseen ja kastuin heti läpimäräksi.

Ardon otti minut syleilyynsä ja kiedoin käteni hänen niskansa taakse. Siivet kasvoivat hetkessä hänen selkäänsä, mutta mikään muu hänessä ei onneksi muuttunut. Hänestä ei tullut sitä petoa, jonka oli juuri hetki sitten nähnyt ja jota olin oikeasti pelännyt. En vain halunnut myöntää pelkoani todeksi. Se tekisi minusta heikon.

Ardon lennähti ilmaan ja pidin kaikin voimin kiinni hänestä. En ollut koskaan aikaisemmin lentänyt, jolloin tämä oli aivan uudenlainen kokemus. Se pelotti. Sade paiskoi pisaroitaan meitä päin ja sai otteeni liukastelemaan. Olimme niin korkealla, että pudotus olisi tappanut. En tiennyt, kauanko joutuisimme lentämään tai kauanko Ardon jaksaisi kannatella tavarakuorman lisäksi minun painoani. Osasiko hän edes suunnistaa tässä sateessa, jossa ei edes nähnyt eteensä?

Minulla oli aikaa käydä mielessäni lävitse kaikkea juuri kokemaani. Ne huppupäät olivat olleet vain kyläläisiä, ihmisiä, jotka vampyyrit pakottivat nappaamaan demoneja. Se olisikin ollut helppoa heille, jos Ardon ei olisi ollut matkassani. Täysikasvuista demonia vastaan heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Ardonin toinen olomuoto oli ollut asia, jota en toivoisi enää näkeväni kuin pakottavissa tilanteissa, jos muuta ei olisi tehtävissä. Hän ei ollut silloin oma itsensä. Ymmärsin nyt hyvin, miksei hän ollut halunnut puhua toisen olomuotonsa persoonallisuudesta. Se peto oli sadistinen, säälimätön hirviö. Ardon itse ei ollut todellakaan sellainen.

Mitä Daria oli tehnyt sen aikaa, kun Ardon oli tappanut minua nappaamaan tulleen miehen ja naisen? Oliko hän auttanut Ardonia tappamaan käytävälle ja aulaan tapetut huppupäät? Tuskin se oli tarpeen. Ardonin toinen olomuoto oli todella vahva ja nopea. Kuka sellaisen voisi voittaa? Ainoa ongelma oli, ettei Ardon tuntunut hallitsevan tuota olomuotoaan. Mitä hän itse tunsi silloin, kun tämä oli vallassa?

Mieltäni vaivasi myös eräs asia: joivatko demonit verta? Tiesin minun himoinneen verta jo lapsesta asti, mutta olinhan minä elänyt vampyyrien keskuudessa ja uskonut olevani vampyyri. En tiennyt, johtuiko se siitä vai oliko minulla luontainen taipumus tuntea himoa verta kohtaan.

Ardonin toinen olomuoto oli sanonut, että kaikki himoitsivat verta. Ei se pitänyt paikkaansa. Ihmiset eivät juoneet verta kuten eivät enkelit tai haltijatkaan. Meistä demoneista en ollut niinkään varma. Tiesin omasta lajistani aivan liian vähän. Minulta oli Chalmerin kartanolla eläessä pimitetty kaikki tieto demoneista. Todennäköisesti siksi etten koskaan tajuaisi olevani demoni.