Tyhjyyteen

7. Kovemmat kädet

7. Kovemmat kädet

Juoksin pitkän matkaa ja jalkani kipeytyivät. Pysähdyin viimein istumaan kivelle. Minulla ei ollut kummoinen kunto. Olisikohan lentäminenkin aikanaan yhtä rankkaa?

En voinut uskoa, mitä juuri hetki sitten oli tapahtunut. Olin vasta saanut kymmenen vuoden jälkeen biologisen veljeni takaisin rinnalleni, mutta nyt olimme jo saaneet aikaan riidan. Hän varmasti vihasi minua ja katui sitä, että oli tullut pelastamaan minut. Miksi olin mennyt sanomaan jotain sellaista vain siksi, että olin vihainen? Kaipaisivatkohan vanhempanikaan minua enää kotiin, jos Ardonkaan ei kaipaisi?

Olin hetkessä pilannut kaiken. Mitä minä nyt tekisin? En minä pärjäisi omillani sen jälkeen, kun olin melkein koko elämäni elänyt huolettomasti ylellisissä olosuhteissa. En minä osannut tehdä ruokaa, hoitaa raha-asioita saati sitten tehdä tavallisia arkiaskareita.

Aloin turhautuneena potkia maata ja siihen syntyi pian pieni hiekkainen kuoppa. Potkaisin lujempaa ja kaikki sammaleet sen ympäriltä lensivät ilmassa laskeutuen ympäriinsä. Hetkessä tuo selittämätön kiukunpuuska sai minusta vallan. Nousin ylös, otin molemmin käsin puista niiden vihreitä lehtiä, revin ne pieneksi silpuksi ja heitin ilmaan. Potkin marjapensaita ja sieniä. Talloin kukat, jotka näin. Olin taiteilija, joka oli elämänsä aikana vain luonut. Kuinka hyvältä tuntuikaan vuorostaan tuhota asioita! Se oli niin helppoa!

- Luontoäiti ei pidä tuosta, mitä teet, naisen ääni sanoi takanani ja käänsin ärtyneenä pääni. Se oli kukapa muukaan kuin Daria. Hän nojasi läheisen puun runkoa ja katsoi minua toruvasti. Miksi minun olisi pitänyt välittää tuon naisen sanoista? Mistä ihmeen luontoäidistä hän edes puhui?

Daria istuutui kivelle, jolla olin juuri hetki sitten istunut. Hän vaikutti tyyneltä ja se ärsytti minua entisestään. Tuo nainen vaikutti niin koppavalta.

- Kaikki demonit taitavat todella olla tuhonhaluisia, hän sanoi yllättäen ja käännyin katsomaan häntä tuimasti. - Tavatessani sinut luulin sinun olevan poikkeus, mutta taisin olla väärässä.

- Mitä sinä tuolla meinaat? ihmettelin, mutta yritin esittää tyyntä. En saanut näyttää liian tietämättömältä tuon naisen edessä.

- Demonit ovat tunnetusti tuhon lähettiläitä, tämän maailman todellisia paholaisia, hän selitti. - Sinä kuitenkin vaikutit erilaiselta. Olit melko hiljainen, helposti lähestyttävä, hieman lapsekas ja lämminhenkinen. Ehkä se johtui vain siitä, että olit elänyt suljettua elämää ja oppinut kurinalaiseksi. Tunnuit muuttuvan aika pian sen jälkeen, kun pääsit vapaaksi tai ehkä tuo on vain merkki, että olet pian kasvamassa täysikasvuiseksi.

- Mitä sinä luulet tietäväsi demoneista? tiuskaisin, sillä en voinut sanoa, että osittain ärtymykseni ja kylmä käytökseni johtui Dariasta itsestään.

- En oikeastaan mitään, nainen myönsi. - Veljesi oli ensimmäinen demoni, jonka tapasin.

- Ja hänet nähtyäsi olit varma, että kaikki demonit ovat paholaisia? ihmettelin ivalliseen sävyyn ja olin kieltämättä yllättynyt siitä, ettei Daria ollut koskaan aikaisemmin tavannut demonia. Meidänlaisiamme ei ilmeisesti ollut täällä päin.

- Veljesi osaa kätkeä toisen puolensa, nainen vastasi hymähtäen hieman huvittuneena. - Uskon, että hän on loppujen lopuksi kuin kuka tahansa muu tarinoiden pahuuden ilmentymä, mutta hänellä on myös hyväkin puoli. Siitä olin positiivisesti yllättynyt. Ehkä sinullakin on hyvä puolesi, mutta paha puolesi pääsee pikku hiljaa esille, kun voit olla juuri sellainen kuin oikeasti olet.

Darian sanat hämmensivät minua. Mitkä ihmeen hyvä ja paha puoli? Jos hän leimasi demonit paholaisiksi, minä leimasin juuri kaikki shamaanit ärsyttäviksi kahjoiksi.