Tyhjyyteen

4. Pako

Danel lähti johdattamaan minua käytäviä pitkin kohti aulaa. Olin huolissani siitä, että joku saattoi nähdä meidät millä hetkellä hyvänsä. Ketään ei kuitenkaan tullut vastaan. Aulassa Danel viittoi minua jäämään ylätasanteelle odottamaan. Hän itse meni alakertaan ja suuntasi olohuoneen oviaukolle. Hän jäi nojaamaan oven karmia.

- Kuinka meni? kuulin Samanthan äänen. - Onko pojastani viimein tullut täysikasvuinen vampyyri?

- Sain imettyä hänen vertansa, Danel sanoi. Hän pysytteli oven raossa ja antoi minulle selkänsä takana pienen käsimerkin, jonka avulla ymmärsin lähteä hiipimään kohti pääovea.

- Kuulin hänen huutonsa tänne asti, Evan kertoi. - Kai osasit pyyhkiä hänen muistonsa tuosta hetkestä?

- Se ei tuottanut ongelmaa, poika vastasi isälleen. Sillä välin olin jo päässyt pääovelle ja raotin sitä vain sen verran, että pääsin pujahtamaan ulos. Olisin halunnut kiittää Danelia, mutta olosuhteet eivät sitä sallineet. Eihän sitä paitsi ollut edes varmaa, onnistuisiko pakoni. Saattaisin palata takaisin nopeammin kuin uskoinkaan.

Kävelessäni hermostuneena pihatietä kohti muurien ainoaa kulkuaukkoa, josta autokin mahtui vaivattomasti, tajusin Danelin täysin unohtaneen kuljettajan. Tämä oli juuri pesemässä autoa ulkona ja hänen katseensa osui välittömästi minuun. Yritin olla välittämättä hänestä ja jatkoin matkaani hänen ohitseen.

- Neiti Odetta, minne luulette menevänne? mies kysyi ihmeissään.

- Minun menemiseni eivät sinulle kuulu, tiuskaisin, sillä minun oli pysyttävä tässä tilanteessa niskan päällä.

- Sinulla ei ole lupaa poistua yksin, mies huomautti tylyistä sanoistani huolimatta.

- Älä sinä kerro minulle, mitä saan tehdä tai mitä en, sanoin. Olin siinä vaiheessa jo ehtinyt muurin aukolle. Kuljettaja huusi perääni, mutta jatkoin kadulle hänestä välittämättä. Kuulin takanani juoksuaskelia, mutta ne eivät tulleet perääni vaan loittonivat. Mies juoksi siis sisälle kertomaan Samanthalle ja Evanille. Olisi vain ajan kysymys, milloin he tulisivat perääni.

Danelin neuvoista huolimatta lähdin juoksemaan, vaikka se herättäisikin huomiota. Nyt oli kuitenkin kiire. Tuskin Danel saisi estettyä kuljettajaa kertomasta vanhemmilleen minun karanneen. Huonon olon aalto pyyhkäisi ylitseni heti ensimmäisellä juoksuaskeleella. Päätäni särki taas kamalasti, mutta tällä kertaa minua ei sentään oksettanut.

Vastaantulijat kääntyivät katsomaan minua yllättyneinä. Ehkä he tunnistivat heti silmieni väristä minun olevan demoni. En kyennyt peittämään silmiäni millään. Samanthan hunnusta olisi ollut minulle hyötyä ja nyt ymmärsinkin, miksi olin aina ulos lähtiessä joutunut pukemaan sen.

Juoksin kadun ylitse ensimmäisen suojatien kautta, jonka näin. Autoilijat eivät saaneet tarpeeksi aikaa reagoida tielle juoksevaan tyttöön, jolloin he tööttäilivät ja painoivat jarrunsa pohjaan. Olin vähällä jäädä yliajetuksi, mutta yllätyksekseni selvisin ehjin nahoin toiselle puolelle.

Yllättäen lohikäärmeiden rääkäisyt kantautuivat ilmaan. Nostin katseeni taivaalle ja näin lohikäärmeiden lentävän taivaalla. Meinasin törmätä vastaantulijaan, kun en katsonut eteeni. Kaiken lisäksi juuri silloin takaani kantautui huuto:

- Odetta!

Käännyin vain huomatakseni, että Samantha oli tien toisella puolella vain pinen matkan päästä kartanon muurilta. Evan oli varmaankin jo autolla, kun hänen vaimonsa oli puolestaan kiirehtinyt tarkistamaan, minne päin olin lähtenyt ja olinko jo ehtinyt pitkälle. He tulisivat varmasti pian autolla perääni. En pääsisi pakoon.

Yhtäkkiä skootteri ajoi vierelleni jalkakäytävälle pelästyttäen kaikki kävelijät kuten myös minutkin. Siirryin vieressä olevaa liikkeen näyteikkunaa vasten. Tuo skootterilla ajaja oli saanut minut kiikkiin.