Tyhjyyteen

2. Kihlat

Danelista tuli oletuksieni mukaan päivä päivältä yhä etäisempi minua kohtaan. Seuraavien viikkojen aikana olimme vain enää vähän tekemisissä. Silti hän tuli painajaista nähdessäni rauhoittelemaan minua, vaikka olikin vähäpuheisempi kuin ennen. Näiden kyseisten viikkojen aikana lohikäärmeetkin rääkyivät useita kertoja tosin hyvin lyhytkestoisesti. Aivan kuin niiden jahtaama kohde ei olisi koskaan täysin luovuttanut. En siltikään tiennyt, mistä oli kyse.

Minä jatkoin arkeani samalla tavalla kuin ennen. Maalasin kuitenkin tauluja, jotka kuvastivat vapauden kaipuutani ja halua elämänmuutokseen. Tunsin huonoa omatuntoa asiasta. Olin kiittämätön. Mutta jäisikö kukaan kaipaamaan minua, jos vain katoaisin? Luulisi vanhempieni olevan helpottuneita. Eivät he muutenkaan kohdelleet minua kuin omaa lastaan.

- Varoituksen sanana tulin vain sanomaan, että olemme pian lähdössä, miehen ääni säikäytti minut ja huitaisin siveltimellä vihreää maalia siniselle taivaalle. Olin maalannut lohikäärmeitä taivaalle jahtaamaan tuota niihin verrattuna hyvin pientä olentoa. Evan oli ovella tuttuun tapaansa tupakka suussa ja pitkät hiukset ponihännälle kiedottuna. - Pidä huoli, etteivät vaatteesi ole likaiset tai Samantha saa hermoromahduksen. Tämä on tärkeä päivä.

- Minne olemme menossa? ihmettelin ja laskin maalaustarvikkeeni alas työtasolle. Minulle ei oltu taskaan kerrottu mitään etukäteen.

- Tänään on Danelin syntymäpäivä, Evan muistutti. - Käymme koko perhe maistraatissa sopimassa naimakaupoista.

- Danel saa siis tänään tietää, kenet hän saa morsiamekseen? varmistin eikä Evan vastannut. Oletin hiljaisuuden olevan myöntymisen merkki.

- Tule perässä aulaan, isä huikkasi kädellään viittoen ja lähti. Kai hänenkin oli valmistauduttava.

Menin ripeästi peilipöytäni ääreen. Harjasin hiukseni, joiden pitkät laineet eivät millään suoristuneet. En ollut varma, pitikö minun pukeutua jotenkin erikoisesti, jolloin lähdin Evanin perään punaisessa mekossani, jota käytin aina silloin, kun toinen suosikkimekkoni oli pestävänä.

Aulassa Samantha näytti kärsimättömältä. Hänellä oli yllään yksi hänen lukuisista mustista mekoistaan ja läpikuultava tummanharmaa huivi harteillaan. Äidin hiukset oli tutulla nutturalla ja hiusten sekaan oli aseteltu ohuita ketjuja, joista osa kulki otsan poikki samalla tavalla kuten joissain saduissa prinsessan kruunu.

- Tulitkin juuri sopivasti, Samantha sanoi huomatessaan minun laskeutuvan portaita alas hänen ja Evanin luokse. Äiti tuntui heti rauhoittuvan hieman, kunnes hän katsoi päätäni. - Heitä tuo kukkaseppele pois. Et sinä tuollainen päässä voi maistraattiin tulla.

- Mutta minusta se on hieno, väitin vastaan, mutta Samantha nappasi seppeleen pois päästäni heti, kun pääsin tarpeeksi lähelle. Hän asetti mustan silmien päälle laskeutuvan, läpikuultavan huivin päähäni kuten jokainen kerta, kun olin poistumassa kotikartanomme ulkopuolelle. En ollut koskaan nähnyt kaduilla kenenkään muun kulkevan sellainen päässään, mutta luulin vanhempieni haluavan huivilla peitellä olemassaoloani. Siltä se ainakin tuntui.

- Missä Danel on? kysyin herättääkseni jotain keskustelua.

- Haemme hänet suoraan koulusta, Samantha vastasi ja asetteli huivin tarkasti paikalleen. - Nyt ripeästi autoon.

Polvistuin maahan ja nappasin nopeasti vaaleanpunaisista ruusuista tehdyn kukkaseppeleen takaisin päähäni. Samantha oli juuri huomauttamassa minulle asiasta, mutta Evan viittoi hänelle, ettei nyt ollut aikaa sellaiseen. Nainen sulki suunsa sanomatta mitään ja lähti edeltä ulos hänen miehensä pidellessä ovea auki. Kuljin aivan hänen vanavedessään.

Olivatko Evan ja Samanthakin aikanaan joutuneet käymään maistraatissa omien vanhempiensa kanssa sopimassa, kenen kanssa joutuisivat naimisiin? Mitä he olivatkaan ajatelleet toisistaan tuolloin? Oliko naimisiinmeno tuntunut heistä vastenmieliseltä ajatukselta vai olivatko he lopulta rakastuneet toisiinsa? Pakkohan heidän oli toisiaan rakastaa, jos he kerta olivat hankkineet lapsia, vaikka minun hankkimiseni olikin oletettavasti sattunut toisella tavalla.