Tyhjyyteen

3. Petturin ateria

Istuin ikkunalaudallani ja katselin alhaalla olevaa katua. Olin hetken aikaa sitten nähnyt Danelinkin saapuvan koulusta. Kuten veljelläni, nykyisellä kihlatullani, kaikilla muilla oli kiire, tehtävää, päämääriä ja tavoitteita elämässään. Minulla ei ollut mitään niistä. Eihän minulla edes voinut olla. Minulla ei ollut sananvaltaa mihinkään, mitä elemässäni tapahtui. Vasta eilisen kihlaukseni johdosta olin viimein sisäistänyt tuon tosiasian. Olin tähän mennessä vain kieltänyt sen ja uskotellut itselleni, että elämäni oli aivan hyvä näin.

Ruokahaluni oli kadonnut kokonaan. En ollut syönyt tai juonut yli 24 tuntiin. Kukaan ei ollut tullut pyytämään minua syömään, mikä olisi muutenkin ollut turhaa. Tämä niin sanottu perheeni antoi minulle omaa rauhaa, mitä vaadin kaikkien ajatusteni käsittelyyn.

Minun oli turha tuhlata aikaani adoptiooni. En saisi koskaan tietää, mistä minut oli adoptoitu, keitä vanhempani olivat olleet ja mitä heille oli tapahtunut. Kuten Evan sanoi, tieto ei muuttaisi mitään. Minua kuitenkin vaivasi hänen sanansa "jos sanoisin, että sinun on nyt parempi kuin jos olisit biologisilla vanhemmillasi, uskoisitko minua?" Oliko minulla ollut huonommat olosuhteet biologisten vanhempieni luona? Senkö takia olin päätynyt nykyiseen perheeseeni?

Yhtäkkiä säikähdin, kun kuulin kovan tömähdyksen. Käännyin nopeasti ja huomasin Danelin huoneeni ovella. Hän nojasi oven karmiin huonovointisen näköisenä ja peitteli kädellään kasvojaan.

- Danel, oletko kunnossa? kysyin huolestuneena. Laskeuduin alas ikkunalaudalta ja lähdin kohti veljeäni, joka nykyään oli yllättäen myös kihlattuni. Tuntui siltä, etten kaiken jälkeen voinutkaan enää luottaa häneen.

- En kestä enää tätä, Danel sai sanotuksi tuskaisella äänellä. Hän hoippui pari askelta huoneeni puolelle ja läimäisi oven perässään kiinni.

Pelästyin yhtälailla sekä ovesta kuuluvaa pamausta että Danelin outoa käytöstä. Mitä hänelle oli tapahtunut? Mitä hän aikoi?

Danel piteli yhä kättään kasvoillaan enkä ymmärtänyt miksi. Hän oli suoristanut selkänsä ja käveli minua kohti. Otin varovaisia askelia taaemmas. Poika tuntui ensimmäistä kertaa silmissäni pelottavalta. Ei hän ollut koskaan ennen käyttäytynyt noin oudosti. Sitä paitsi jo pelkkä oven kiinni paiskaaminen ei ollut Danelin tapaista.

- Mikä sinua vaivaa? kysyin melkeinpä kuiskaten. Juuri silloin tunsin ikkunalaudan selkääni vasten. En päässyt enää taaemmas.

Danel raotti sormiensa väliä sen verran, että hän pystyi toisella silmällä katsomaan minua. En osannut tulkita tuota uhkaavaa, mutta samaan aikaan armoa anovaa katsetta, mutta se sai minut jäykistymään kauhusta. Poika puri hampaitaan yhteen hermostuneena. Hän pysähtyi aivan eteeni ja melkein kosketimme toisiamme. Salaman nopeasti hän tarttui minua ranteista kiinni ja yritin rimpuilla pois tuosta kovakouraisesta otteesta.

- Päästä irti! huusin, mutta poika ei totellut. En saanut itseäni riuhtaistua vapaaksi, sillä Danel oli minua paljon vahvempi. - Mitä sinä aiot?

Danel ei vastannut. Hän siirsi molemmat käteni pääni yläpuolelle ja tarttui molempiin ranteisiini toisella kädellään. Pojalla oli silti voimaa pitää minua aisoissa jopa yhdellä kädellään.

- Anna anteeksi, Danel sanoi ja kallisti toisella kädellä päätäni.

En ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui, mutta yllättäen tunsin kipua kaulallani. Räpytin pari kertaa epäuskoisena silmiäni, kunnes tajusin Danelin iskeneen kulmahampaansa kaulaani. Hän imi vertani.

- Lopeta! huusin kivusta ja pelosta. Kyyneleet valuivat silmistäni. Tämä oli kuin suoraa painajaisestani. Kaikista vampyyreista juuri Danel teki siitä todellista. - Auttakaa joku! Danel, älä tee tätä minulle!