Tyhjyyteen

5. Luottamus

Kuulin ääniä kuten tulen roihunaa, pientä kolinaa, tuulen vihellystä ja omaa sydämeni sykettä. Nuo äänet havahduttivat minut pikku hiljaa hereille. Avasin silmäni ja tuijotin kivistä kattoa, johon jossain roihuava tuli loi varjoja. Makasin jonkinlaisella patjalla, joka oli aivan liian kova verrattuna siihen tasoon, johon olin elämäni aikana tottunut. Pääni alla oli tyyny ja päälleni oli vedetty viltti. Minun oli hyvä olla.

Minulla kesti hetki tajuta, mitä viimeksi oli tapahtunut. Olin tippunut Darian kanssa sillan raunioihin, nainen oli kuollut ja nahkasiipinen mies oli ottanut minut syleilyynsä. Mikä tämä paikka oli? Olinko viimein turvassa? Ainakin tilanne vaikutti siltä.

Nousin varoen istumaan. Olin jonkinlaisessa luolassa, jossa oli vain vähän tavaraa. Luolan suuaukko ei ollut kovin kaukana ja lähellä sitä oli nuotio, jonka äärellä muistamani tummahiuksinen mies teki ruokaa. Miehellä ei tällä kertaa ollut nahkasiipiään. Hän osasi ilmeisesti piilottaa ne jotenkin.

Mies ei ollut huomannut minun heränneen. En tiennyt, mitä minun olisi kuulunut tehdä tai sanoa. Kuuluiko minun kiittää häntä? Ei, hän oli menettänyt toverinsa heidän pelastaessa minua. Kantoikohan hän siitä kaunaa minulle? Mitä hän aikoi nyt? Veisikö hän minut perheeni luokse?

Juuri silloin mies kääntyi katsomaan minua. Hänen pupillinsa olivat viiruilla valon määrästä johtuen. Mies nousi ripeästi ylös, käveli luokseni, polvistui eteeni ja lopulta halasi minua tiukasti.

- Clainna, en voi uskoa, että olet elossa ja juuri siinä.

- Kuka sinä olet? ihmettelin enkä vastannut miehen halaukseen. Hän vetäytyi kauemmas minusta ja katsoi minua suoraan silmiin. Hänen silmänsä olivat violetit kuten minunkin.

- Eivät kai he ole pyyhkineet muistiasi kokonaan pois? mies kysyi huolestuneena ja siveli otsaani. - Olen veljesi Ardon.

- Ardon? toistin uskomatta korviani. Olisihan minun pitänyt se arvata. Miehen hiuksetkin olivat samaa tummanruskean sävyä kuin omani. Yhdistin nyt nuo kasvot muistikuviini nuoresta pojasta, veljestäni, jonka olin viimeksi nähnyt yli kymmenen vuotta sitten. - Olet muuttunut niin paljon, etten ollut tunnistaa sinua.

- Mitä muutakaan voi odottaa kymmeneltä vuodelta? Ardon sanoi hieman hymyillen. - En minäkään ollut aluksi tunnistaa sinua, mutta sama veri vetää onneksi puoleensa. Sinusta on kasvanut tänä aikana nainen.

- Ja sinusta mies, lisäsin. Sen jälkeen hypähdin veljeni syliin ja halasin häntä kaikin voimin. En pidätellyt onnenkyyneleitä, vaan annoin niiden tulvia silmistäni. - Ihanaa nähdä sinut jälleen.

- Odotahan vain, kun pääsemme takaisin kotiin, Ardon sanoi ja silitti päätäni kuten hän oli myös vuosia sitten tehnyt. Lämpimät muistot palasivat mieleeni. - Äiti ja isä uskoivat sinun kuolleen. He ovat varmasti riemuissaan, kun palaamme yhdessä ja ehjin nahoin heidän luokseen.

- En malta odottaa sitä hetkeä, sanoin ja irrottauduin veljestäni. Muistikuvat vanhemmistani olivat todella hämäriä. Kuinkahan paljon he olivat muuttuneet näiden vuosien aikana? Ainakin kumpikin oli Ardonin sanojen mukaisesti elossa.

Ajatukseni harhautuivat tapahtumiin, jotka muistin tapahtuneen ennen kuin Ardon oli hakenut minut sillan raunioilta. Ardon varmasti tiesi Darian kuolleen. Halusin saada tapahtuneen jotenkin puheenaiheeksi, mutten tiennyt, kuinka aloittaa.

- Daria... sain sanotuksi. - Se kuinka hänelle kävi, oli kauheaa. Toivottavasti et kanna hänen kohtalostaan kaunaa minulle.

Ardon hymähti huvittuneena. En ymmärtänyt hänen reaktiotaan.

- Luulitko, että minusta pääsee noin vain eroon? naisen ääni kantautui luolan suulta. Tunnistin äänen Dariaksi, mutta vasta nyt näin ilkikurisesti hymyilevän naisen ensimmäistä kertaa ilman kypärää. Hän oli vaaleahiuksinen nuori nainen, jonka poskiin oli piirretty oudot, pystysuorat viirut, jotka olivat ylhäältä leveät, mutta alhaalta ne kapenivat olemattomiin. Naisen silmät olivat tummanpunaiset kuten kasvojen viirutkin. Hän oli mitä ilmeisimmin vampyyri.