Let the story continue.

Osa 11: muutosten tuulet

JOONAKSEN POV:
Laskin muuttolaatikon kotimme lattialle. Tätä en tulisi katumaan. Espoo on kiva paikka, mut kyl Helsinki tuntuu mulle ja Evelle kodilta.
Henrik juoksenteli pitkin asuntoamme Olli perässään.
Joel päivitteli stooriaan
"tää nyt on Joonaksen, Even ja Henkan koti ja täs seinän toisel puolel asuu sit Aleksi, Laura ja Emppe. Siis niil on tän paritalon toinen puoli" Hän hihkui puhelimelleen.
Minä ja Eve vilkutimme kameraan ja pussasimme. On ollut vapauttavaa elää niin, että kaikki tietävät yksityiselämästämme sen, että kuka on kenen vaimo tai puoliso ja keillä on lapsia ja keillä ei. Se tulee jossain kohtaa aina julki. Tietenkin arvostamme myös sitä bändiläistä, joka ei halua yksityiselämäänsä julkisuuteen emmekä paljasta suhteitamme julkisuuteen sen kummemmin, mutta ollaan Even kanssa oltu yhessä melkein 10 vuotta, niin alkaahan tää jo kaikille tuttua olla.
Olli ei ole koskaan kertonu suhteistaan muille, kun läheisilleen ja kaikki ollaan arvostettu sitä päätöstä.

Aloimme Even kanssa purkamaan tavaroitamme kaappeihin ja siirtelimme huonekaluja oikeille paikoilleen. Henrikin huone oli pieni makuuhuone eteistä vastapäätä, minun ja Even makuuhuone eteisen vieressä. Pohjaratkaisu oli sama kuin Lauralla ja Aleksilla.
"Joonas! Tuu kattomaan mitä mä löysin!" Eve huusi olohuoneesta ja menin makuuhuoneesta sinne.
"Niih?" Kysyin ja naurahdin kun huomasin kuvan joka meistä oli otettu 8 vuotta sitten, kun aloimme seurustella.
"Me oltii nii nuoria!" Eve sanoi haikeus äänessään.
"Nii oltiin, mut mieti mitä kaikkea paskaa sit tapahtu. Mut viimeset 4 vuotta on menny kivasti. Suhde on vakavoitunu oikeesti ja ollaa molemaat oltu täs suhtees 110%" sanoin ja Eve nyökkäsi.
"Jos me oltais pidetty se eka, hän olis nyt vähän Eemiliä vanhempi, mut en mä kadu. Tai ehkä kadun, mut mä uskon et hän on nyt siellä minne kuuluu ja mis häntä rakastetaan" Eve sanoi ja halasimme. Henrik juoksi väliimme ja halasi meitä myös. Nauroimme Even kanssa pikku-ukon puuhille ja sitten aloimme järjestelemään loput tavarat kaappeihin.
____________________

OLLIN POV:
Olin matkalla säätöni luokse. Hän asui 2,5 kilometrin päässä minun asunnostani.
Oli ihana kesäilta. Päätin, että kävelen rantaa pitkin ja tapaisin Kostin siellä. Kosti. Se nimi oli täynnä sitä loistetta, jota hänen silmänsä ovat täynnä. Hänen blondit hiukset, jotka sotkeentuvat tuulen mukana ja joita hän haroo seksikkäästi silmiltänsä hänen upeilla sormillaan.
Ajatuksissani olin päätynyt jo rannalle. Siellä tuuli.
Olimme Kostin kanssa tunteneet kohta 9 kuukautta. Minun ja Bonon erosta oli jo 1,5 vuotta. Olin rakastunut Kostiin hänen rakkautta täynnä olevan luonteensa takia. Olimme jutelleet ja sitten molemmat olivat myöntäneet tunteensa ja olimme alkaneet säätää. Ei seurustella. Tai emme olleet sopineet mitään virallista, paitsi että olen Kostin ja hän on minun.

Havahduin merestä siihen, kun minua 20cm pidempi mies kävelee viereeni ja haroo vaaleaa tukkaansa. Hymyilen leveästi, mutten käännä katsettani häneen.
"Meri vetää sun järjen jonnekki tuonne, sitä on joskus vaikee saada takas sun päähäs" Kosti sanoo, naurahdamme ja käännyn häntä kohti. Halaamme pitkään. Sitten irroittaudumme. Katson Kostia ja varvistan, jotta ylettyisin hänen huulille. Kosti tajuaa vihjeen ja kumartuu minua kohti. Suutelemme. Se on täynnä sitä jotain, jota kokee harvan kanssa. En ole kertonut jätkille sen suuremmin mitään Kostista, en halua tai oikeastaan uskalla. En tiedä miksi se on vieläkin niin vaikeaa puhua heille ihmissuhteistani.

Pian meri taas vie ajatukseni jonnekkin ja jään vain seisomaan ja katsomaan merta, jonka rajakohtaa taivaaseen en erota. Vesi näyttää oranssin väriseltä. Aurinko on laskemassa.
"Kuule Olli?" Kosti sanoo ja häkellyn omasta kuplastani ympäröivään maailmaan.
"Mmh, mitä sulla on mielenpäällä" kysyn ja hän miettii hetken miten muotoilisi sanojaan.
"Meri vie sun ajatukset sun päästä. Se vie samalla sut pois multa. Mä välitän susta niin paljon, mut mä en voi enää jatkaa tätä meidän juttuu.. onnellisimmatkin tarinat päättyy lopulta suureen suruun ja mä en halua et sä jäät tänne suremaan mua kun mä lähen. " Kosti sanoi ja minä katsoin merta. En kokenut pahaa oloa tai kipua. Ei tuntunut miltään. Tosiaan. Kosti lähtee töihin Espanjaan kuun vaihteessa. Se tarkoittaisi etäsuhdetta, mutta kun ei me kestettäis sitä ikävän ja epätietoisuuden takia.
"Mä jään kaipaamaan sun meripihkan värisiä silmiäs. Mä jään kaipaamaan sun kosketusta mut minkäs mä voin. Se on Espanja mua vastaan ja mä oon tässä maailmassa yhtä pieni asia kuin tuo vene tuolla meressä. Espanja voittaa mut mennen, tullen ja palatessa. Turha mun on edes koittaa.
Rikkinäinen sydän jää, mut on se ennenki pumpannu verta vaik se on ollu miljoonis osis. Hyvästi Kosti, pidä hyvä elämä" sanoin kylmän viileästi ja katsoin häntä silmiin viimeisen kerran.
"Sä et sano mitään muuta?" Kosti kysyi ja pudistin päätä.
"Tarinat päättyy aina jotenkin. Toiset paskemmin, toiset prinsessasatujen tapaan. Minkäs mä sille voin et muutoksen tuulet vei sut multa. Hyvää matkaa.. kai.." sanoin ja hymyilin.
"Meidän tarina päätty liian aikaisin" Kosti sanoi ja meinasin purskahtaa itkuun kuullessani hänen hauraan, repaleisen äänen joka yrittää pidättää itkua. Minä en pystynyt. Vuodatin kyyneliä.
"Jotkut tähdet sammuu ennen kuin seuraava kerkeää loistaa.. hyvästi Kosti" sanoin ja olin lähdössä kävelemään kohti kotiani.
"Hyvästi Olli" hän sanoi ja kätemme eivät enää pystyneet pitää kiinni toisistaan. Käteni valahti irti Kostin kädestä vasten reittäni ja lähdin kävelemään kotiin itkien. Minua sattui niin paljon. En saanut henkeä.
Joskus viimeinen hengenveto on tieto lopusta, mutta mikä on loppu ilman onnellista alkua?