Even if it kills me [Blind Channel story]

17 Täysikuu

[Joel]

Mä en olisi halunnut nähdä Nikoa ja Joonasta sängyssä. Ei vittu. Onpahan jotain, millä kettuilla myöhemmin.

Käyn pyörähtämässä talomme ovella, mutta sisältä kuuluva huuto saa minut kääntymään kannoillani ja lähden kävelemään kohti lähimetsää, jossa käyn usein lenkillä.

Kello on jo lähemmäs puolta yötä. Vastaan on tullut vain pari hassua koiran ulkoiluttajaa, jotka ovat katsoneet minua hieman vinoon, koska minulla ei ole ulkotakkia, mutta se ei nyt kiinnosta minua.

Paha olo alkaa hiipimään selkäni takana hitaasti lähemmäs minua. Alan juoksemaan ja tajuan, että minulla ei ole enää hajuakaan siitä, minne olen menossa ja mitä teen. Puut sumenevat silmissäni ja hengitykseni muuttuu raskaaksi huohotukseksi. Kylkeäni pistää, mutta se vain painostaa minua juoksemaan kovempaa.

Polku muuttuu kokoajan huonokuntoisemmaksi ja puusto alkaa tihenemään. Ympärilläni on pilkkopimeää ja hupparini on nihkeä hiestä, joka aiheuttaa ikävää kirvelyä liimautuessaan ranteeseeni.

Paha olo kasvaa kasvamistaan ja olen aivan varma, että romahdan aivan pian. Se ei kuitenkaan kiinnosta ja jatkan juoksemista. Jokaista kehoni lihasta särkee ja korvissani kuuluu vain veren kohinaa.

En tiedä, kuinka kauan olen juossut, mutta hidastan vauhtia ja alan katsomaan ympärilleni. Näen pelkkiä puita ja polusta ei enää ole tietoakaan. Ainoa valonlähde on taivaalla loistava täysikuu.

Pysähdyn ja samaan aikaan paha olo valtaa minut täysin. En ole koskaan tuntenut mitään tälläistä, mutta olen varma, että haluan tämän päättyvän nyt. Alan miettimään eri keinoja, mutta mikään ei tunnu nyt mahdolliselta. Istahdan lähimmälle kivelle ja hautaan kasvoni käsiini. Olen edelleen hengästynyt ja tunnen hengitykseni vain kiihtyvän hetki hetkeltä.

En ole enää varma, mitä tunnen. Samaan aikaan en tunne mitään ja samalla koko universumin paino yrittää saada minut järjiltä. Olen tulossa hulluksi.

Taivas repeää ja kylmä yösade kastelee minut. Se tuntuu hyvältä ja saa hengitykseni rauhallisemmaksi. Ajatukseni alkavat pyörimään paremmin päässäni ja ensimmäisenä päätän selvittää, että missä oikein olen.

Kaivan puhelimeni taskustani ja menen snäppiin, josta avan kartan. Tutkin hetken ympäristöäni ja alan hahmoittamaan, mikä on missäkin. Tajuan lähimmän tien olevan noin puolen kilometrin päässä ja lähden kulkemaan sitä kohti. En uskalla mennä kotiin tässä kunnossa, joten uskon, että Joonakselle on okei, jos yövyn heillä.

Kuulen välillä satunnaisia auton ääniä, joka antaa minulle toivoa siitä, että olen menossa oikeaan suuntaan. Tärisen kylmästä ja kenkäni lätisevät ikävästi, koska metsä on sateen jäljiltä märkä.

Minua pelottaa lähteä kulkemaan tien reunaa pitkin, koska täällä kulkee välillä suuriakin rekkoja ja piennar on aika kapea. Minulla ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, joten lähden kävelemään tien reunaa pitkin.

Päätän lähteä juoksemaan, jotta hieman yli kahden kilometrin matka taittuisi nopeammin. Juokseminen paljastuikin hyväksi ideaksi, koska se lämmittää hieman minua ja ajatukseni pysyvät jossakin järkevässä.

Päätän kävellä viimeiset sata metriä ennen risteystä, mutta kuulen, että edestäpäin on tulossa iso rekka. Samalla hetkellä aloin miettimään, että nyt olisi tarjoolla helppo tapa päästä pois tästä helvetistä.

Mä jaksan vielä tän yön. Hoen itselleni, että minulla on vielä syy jatkaa ja lähden ripeästi kohti risteystä, koska rekan valot näkyvät jo mutkasta.

Kirkas valo sokaisee minut ja kuulen rekan torven voimakkaan äänen ja jarrujen ulvonnan. Mietin sekunnin sadasosan, että mitä olen mennyt tekemään, kunnes huomaan peuran hyppäävän edestäni. Jatkan matkaani hämmentyneenä ja kuulen, kuinka rekka jatkaa matkaansa.

Tajuan, että matkaa kotiin on enää vain reilun kilometrin verran. Olen aivan jäässä ja märkä, mutta olen helpottunut äskeisestä. Oloni on jo parempi ja olen tottunut käden kipuun. Mä selvisin hengissä.

Kotikatuni on täysin pimeä lukuunottamatta keittiömme ikkunaa, josta näen kaksi hahmoa. Tunnistan nuo vanhemmikseni ja pala nousee kurkkuuni. Lähden kävelemään reippaammin kohti Joonaksen ovea ja toivon vain, että minua ei huomattu kotoani.

Alan koputtamaan Joonaksen ovea ja kestää hetken, että kuulen portaista ääniä. Tokkuraisen näköinen Joonas tulee avaamaan minulle oven ja katsoo minua hieman säikähtäneenä. Näytän varmasti aivan uitetulta koiralta, mutta Joonas kutsuu minut sisälle ja alan selittämään tilannettaani tuolle. Hän halaa minua, kunnes tajuan, että vasen käteni tuntuu lämpimältä.

Vetäisen itseni pois halauksesta ja Joonas alkaa ihmettelemään, että mikä minulle tuli. Lähdin pimeässä kohti vessaa samalla, kun pitelin kipeää kättäni. Sytytän valot ja huomaan hihani olevan aivan veressä.

Joonas tulee ripeästi perässäni vessaan ja järkyttyy nähdessään verisen hihani. Hän auttaa minut riisumaan verisen hupparini ja alan valuttamaan kylmää vettä kädelleni. Se helpoittaa kipua hieman ja Joonas kysyy minulta: "Haluutko mennä suihkuun, jos mä käyn hakee sulle kuivat vaatteet." Vastaan tuolle myöntävästi ja lähdemme kohti kylpyhuonetta.

Joonas ojentaa pyykkitelineeltä minulle pyyhkeen ja sanoi hakevansa vaatteet ja haavateippiä. Lähdin kylpyhuoneeseen, riisuin märät vaatteet ja menin lämpimän suihkun alle. Tunto alkoi palaamaan kylmiin raajoihini tuskallisena pistelynä.

Suljin suihkun ja kiedoin pehmeän pyyhkeen ympärilleni. Huuhtelen vielä hupparini verisen hihan kylmällä vedellä ja asettelen vaatekappaleet kuivumaan ympäri kylppäriä.

Astuin ulos kylpyhuoneesta ja sen ulkopuolella Joonas jo odottaakin vaatteiden ja haavatarpeiden kanssa.
Hän ottaa minua kädestä kiinni toisessa kädessään desinfiointiaine. Katson tuota pyytävästi, mutta tuo vain sanoo: "Mun on pakko, tiiän et se sattuu."

Hän suihkuttaa ainetta käteeni ja hetken tuntuu kuin joku olisi hieronut hiekanjyvillä kättäni. Parahdan kivusta samalla, kun Joonas kuivaa käteni vanulapulla. Hän laittaa vielä haavateipin viillon päälle ja lähtee pois, jotta saisin pukea rauhassa.

Puen vaatteet päälleni ja lähden kohti olohuonetta, jonne Joonas meni. Näen hänet laittamassa lakanoita levitettävään sohvaan ja itse alan laittamaan tyynyyn päällistä.

Saamme sänkyni valmiiksi ja Joonas tekee lähtöään kohti yläkertaa. Onneksi tunnen Joonaksen ja voin kääntyä aina tuon puoleen. "Kiitti Joonas ku sä välität," sanon ja halaan tuota. "Tietenkin mä välitän, muista, että voit aina tulla meille ja lupaan olla sun tukena." Rutistan Joonasta vielä hetken, kunnes hän lähtee kohti portaita.

Tajuan puhelimeni olevan vessassa ja lähden hakemaan sitä. Olen helpottunut, koska puhelin kestää vettä ja tajuan, että se olisi varmasti mennyttä, jos niin ei olisi. Vilkaisen kelloa ja huomaan sen olevan jo reilusti yli kolme. Onneksi huomenna ei ole aikainen herätys.

Käyn vielä kusella ja lähden takaisin kohti olohuonetta, jossa sänkyni odottaakin jo minua kutsuvan näköisenä. Kaadun sänkyyn ja suljen silmäni. Jalkani tuntuvat aivan nuudelilta päivän urheilusuorituksen jälkeen. En muista, että milloin viimeksi olisin käynyt juoksemassa.

Huomenna on aivan pakko selvittää, että kuinka pitkän matkan todellisuudessa kuljin. Nyt kuitenkin uni voittaa minut ja kaikki huoleni katoavat unen pehmeään utuun.

___________________________________________

Oli aika vaikee luku kirjottaa, mut toivottavasti tuli luettava. Hui, umk alkaa ihan kohta sos, äkkiä iltapalaa hakemaan :o

(1003 sanaa)