Even if it kills me [Blind Channel story]

28 Hiukkasina ilmaan

[Joel]

Tuijotan kattoa ja kyynel valahtaa poskelleni. Olen epävarma siitä, mitä ajattelen enää mistään ja en osaa pukea ajatuksiani enää sanoiksi. Mikä tää tunne on? Sattuu aivan saatanasti, mutta en tunne mitään. Jokin tuntematon voima on vallannut minut ja pääni on täynnä sumua ja demonimaisia ajatuksia. Huone täyttyy hitaasti pahalla ololla ja todellisuudentaju katoaa. Kellon raksutusta ei enää kuulu ajatusteni alta. Äänet huutavat ja en ole varma, ovatko ne peräisin päästäni vai sen ulkopuolelta. puristan silmäni umpeen, jotta demonit pysyvät pääni sisällä. Tai niin ainakin toivon. Kaikki hiljenee, kun puristan kynsilläni rannettani hieman lujempaa.

Istun yksin olohuoneessa odottamassa aamua. Sade hakkaa ikkunaa ja kellon raksutus kuuluu vaimeasti keittiöstä. En ole nukkunut yön aikana silmäystäkään. Äänet päässäni jyskyttävät edelleen ikävästi, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Pyörittelen katkeamaisillaan olevaa ponnaria ranteessani. Ajatukseni muuttuvat uudelleen surinaksi ja nyt en pääse itseäni pakoon enää mihinkään. Lähden huojuvin askelein keittiöön etsimään ololleni helpotusta. Avaan kaappien ovia ja laatikoita tärisevin käsin ja lopulta silmiini pistää erään korkean hyllyn takareunalta pari pakettia ja purkkia.

Nostan lääkkeet varovasti hyllyltä keittiön tasolle ja alan lukemaan etikettejä: Buranaa, Kyypakkaus, Histeciä, Melarestia ja Triptyliä. Kaikki muut lääkkeistä ovat tuttuja lukuunottamatta Triptyliä. Nostan purkin uudelleen käteeni ja alan silmäilemään sen tekstejä, joista ilmenee, että sitä käytetään masennukseen. Ajattelematta sen enempää tiputan kolme pilleriä kädelleni ja katson niitä hetken. Nappaan pöydältä puoliksi tyhjän lasin, heitän lääkkeet suuhuni ja kaadan vettä perään. Käteni alkavat nyt tärisemään pahemmin pelosta ja yritän saada purkin takaisin kiinni ja todistusaineiston takaisin kaappiin.

Kuin hidastettuna yksi paketeista lipeää kädestäni ja putoaa lattialle aiheuttaen pienen kolahduksen. Nappaan paketin nopeasti ja laitan sen äkkiä piiloon. Suljen kaapin juuri parahiksi, koska portaista kävelee uninen Niko. Koetan kävellä hänen ohi, jotta voisin lukita itseni vessaan, mutta Niko ei päästä minua ohitseen. "Joel, mä oon tosi huolissani sust. Mitä sä otit lääkekaapilt?" "Mä en-" "Älä yritä, mä olin hereil ja näin sut tuolt parvelt."

Alan tärisemään edellistä pahemmin ja koetan pitää pääni kasassa. Nikon ei pitäisi tietää tästä. Mä en haluu huolestuttaa ketään turhaan. "Mä otin vaan Buranaa, ku sattu päähän." Niko katsoo minua hetken kriittisesti, kunnes hän toivottaa hyvät yöt ja lähtee kipuamaan takaisin parvelle. Tuntuu niin pahalta huijata, mutta nyt ei ole muitakaan vaihtoehtoja.

Istun takaisin sohvalle ja hitaasti pääni alkaa löytämään pois sumusta. Minun ei tee enää mieli satuttaa itseäni ja tuleva ei enää näytäkään niin synkältä. Tärinä kehossani loppuu ja hengitys muuttuu rauhallisen hitaaksi. Parannan asentoani sohvalla ja vaivun pehmeään uneen, joka tuntuu kuin lämpimältä halaukselta. Unessa olen pieni viaton lapsi. Siskoni kävelee jostakin luokseni. Hän hymyilee ja hymyilen hänelle takaisin. Tuulenvire pyyhkäisee lävitseni ja siskoni lentää hiukkasina sen mukana. Pimeys täyttää tilan ja vaivun uudelleen toivottomuuteen.

Herään hikisenä unestani ja näen muut pöydän ääressä syömässä. En näe siskoani missään ja alan itkemään, koska muistan, että hänen lähdöstään on pian vuosi. En tule koskaan pääsemään yli siitä ja muistan ikuisesti, kuinka äiti soitti minulle paniikissa, että Juliaa ei enää ole. Syytän edelleen itseäni siitä, vaikka kaikki sanovat, että se ei ole minun syytäni.

___________________________________________

Hups, ei oo taaskaan tullu julkastuu mitään, mut nyt jaksoin vihdoin kirjottaa tän loppuun :)

(511 sanaa)