Even if it kills me [Blind Channel story]

21 Stalkkeri

[Olli]

Kokoan vielä viisi minuuttia ajatuksiani ja lähden kohti vierashuonetta, jossa nukuin (tai ainakin tarkoitus olisi ollut nukkua, mutta kävi miten kävi). Matkalla heitin veitsen vaivihkaa lavuaariin muiden tiskien sekaan. Ei kukaan varmastikkaan huomaisi mitään.

Kaadun sängylle ja silmäni painuvat väkisin kiinni, koska en ole nukkunut silloin, kun olisi pitänyt. Kättäni jomottaa ja kadun tekemiäni liikkeitä, mutta nyt on liian myöhäistä murehtia jo tehtyä. Mä tarvin vaan unta.

Herään kirkkaaseen valoon, joka täyttää huoneen. Näen äitini avaamassa verhoja vieressäni. "Kello on yksitoista, tuol on aamupala valmiina," kuulen tuon sanovan. "Joo, käyn vessas ni tuun," vastaan hänelle.

Äiti poistuu huoneestani ja nousen sängyltä, mutta silmissäni sumenee ja minun on pakko istua takaisin sängylle. Koetan nousta uudestaan ja tällä kertaa jalkani kantavat minua. Lähden kävelemään kohti vessaa ja toivon pysyväni pystyssä koko matkan.

Avaan hanan ja valutan kylmää vettä ranteelleni. Aluksi se kirvelee ja jonottaa, mutta lopulta kylmä vesi vie kivun mukanaan ja kuivunut veri valuu veden mukana viemäriin.

Huuhtelen vielä kasvoni kylmällä vedellä ja kuivaan sekä käden, että kasvoni vessapaperiin, koska käsipyyhe ällöttää minua liikaa. Kiskaisen hupparini hihan alas ja lähden kohti keittiötä, josta leijuu ihana kaurapuuron tuoksu.

Istun pöytään äitini, mummoni ja vaarini seuraan. He koettavat katsoa minua silmiin, mutta välttelen heidät katseitaan. En ole koskaan tuntenut mitään tälläistä ja en edes ole varma, että mitä tunnen, mutta tunnen aivan liikaa ja minua sattuu. En ole varma, että onko kipu henkistä, psyykkistä, jotain siitä välitä vai täysi sekoitus. Monimutkaista.

Syön puuron samalla, kun muut keskustelevat keskenään. En kuuntele heidän puheitaan, koska heidän jutut eivät ole yleensä kovinkaan kiinnostavia.

Keskeytän heidät kysymällä: "Saanko buranaa, ku nukuin vähän huonossa asennossa ja niskaan sattuu." Ei minulla oikeasti sattunut niskaan, mutta toivon buranan helpottavan tunnetta, joka tuntuu aina vain pahemmalta ja pahemmalta minuuttien kuluessa.

Vaari nousee pöydästä ja kaivaa kaapista lääkepurkin, jonka hän ojentaa minulle. Pyöritän kannen auki ja tiputan kädelleni yhden tabletin. Napsautan sen puoliksi ja nielaisen sen ilman vettä. Olen oppinut, että lääkkeet vaikuttavat nopeammin, kun ne puolittaa ja toivon sen toimivan tälläkin kertaa.

Menen takaisin vierashuoneeseen ja istahdan viileälle lattialle. Katselen hyllyä, jotka on täynnä kirjoja ja levyjä, joista usean tunnen ainakin nimeltä.

Tiedän huoneen kuuluneen äidilleni, kun hän oli nuori ja voin vain kuvitella äitini minun ikäisenä kuuntelemassa itsekseen Led Zeppeliniä samalla, kun hän luki jotakin hänen useista kirjoistaan.

Uppoudun täysin ajatuksiini, kunnes äiti astuu huoneeseen puhelin kädessään. Hän ojentaa puhelimen minulle ja kertoo puhelun tulleen Aleksin äitiltä.

Sykkeeni nousee ja lasken puhelimen korvalleni. Kuulen Saimin tutun äänen, joka alkaa kertomaan rauhoittavasti: "Aleksi on kunnossa, mut lääkkeiden takia vähän sekava. Se on ollu tosi huolissaan, et missä oot ja haluis et tuut mahollisimman pian käymään." Huokaan helpotuksesta ja vastaan: "Joo voidaan lähtee vaik heti."

Lopetamme puhelun ja Saimi laittaa vielä viestillä huoneen numeron, jotta osaamme mennä oikeaan paikkaan. Käyn nopeasti vessassa harjaamassa hampaat ja pyyhkäisen märillä käsillä tukkaani, jotta se asettuisi edes jotenkin järkevästi.

Hyppään pelkääjänpaikalle ja äiti käynnistää auton. Käännymme pois pihasta ja lähdemme ajamaan kohti sairaalaa. Matkalla mietin, että näytän varmasti aivan kodittomalta ja tajuan, että periaatteessa olenkin kohta, koska talollamme on ostaja ja emme ole löytäneet sopivaa taloa tarpeeksi läheltä.

Matka menee nopeasti ja käännymme sairaalan parkkipaikalle, josta äiti lähtee etsimään meille paikkaa. Kestää hetki, kunnes kaikista kauimmaisesta nurkasta löytyi paikka. Äiti sammuttaa auton ja lähdemme kävelemään kohti ovia.

En muista olleeni moneen vuoteen sairaalassa, mutta mieleeni tulee ne kerrat, kun isä on ollut alkoholimyrkytyksen tai tappelun vuoksi päivystyksessä viimeksi vuosia sitten. Pelkästään hänen ajatteleminen puistattaa minua.

Lähdemme kulkemaan kohti käytävää, jonka Saimi oli merkinnyt viestiin. Kolmas ovi vasemmalla oli oikea ja koputin siihen. Jännitys sai käteni hikoamaan ja perhoset alkoivat riehumaan vatsassani.

Oven tulee avaamaan Saimi, joka näyttää iloiselta saapumisestamme. Hän halasi ensin minua ja minun jälkeeni äitiäni. Huulilleni levisi leveä hymy, kun näin Aleksin istumassa sängyn reunalla. Hän nousi ylös ja kävelin nopeasti tuon luokse.

Aleksi hymyilee minua ja vetää minut halaukseen. "Mä olin aivan vitun huolissani susta," tuo kuiskaa korvaani. "Niin mäki susta," vastaan ja huulemme yhdistyvät. Kaikki huoleni katoavat ja tunnen vihdoinkin olevani turvassa.

"Me voitaiski lähtee tästä kahville, haluutte varmaan olla rauhassa," totesi Saimi, joka poistui äitini kanssa käytävään ja sulki oven perässään. Nyt voisimme keskustella rauhassa kaikesta tapahtuneesta.

Aleksi aloittaa puhumisen oven sulkeuduttua: "Mistä se toinen laukaus kuulu?" "Se tyyppi ampu ittensä," vastaan tuolle tärisevällä äänellä. "Mä o-olin varma, et sulle sattu jotain," vastaa Aleksi itkuisena.

Tunnen kyynelten täyttävän silmäni ja vastaan: "Mä olin ja oon henkisesti ihan vitun rikki, koska syytän itteeni täst ja en haluu, et joudut kokee tätä." Aleksi halaa minua ja purskahdan itkuun. "Älä syytä itteäs tästä, kaikki on nyt hyvin," kuiskaa Aleksi.

Kuulen oven takaa koputuksen. Suutelen pikaisesti Aleksia, pyyhin kyyneleeni hihaani ja menen avaamaan oven. Sen takana äitimme seisovat vakavan näköisinä.

Ilmeeni muuttuu vakavaksi, kun he astelevat sisään. "Poliisi soitti. Se oli saanu sen ampujan henkilöllisyyden selville," kuulen äitini suusta. Istuudun takaisin Aleksin vierelle sängylle ja Saimi jatkaa: "Se oli riidoissa Ollin isän kanssa ja on ilmeisesti jo pidempään stalkannu Ollia ja Veraa, koska poliisit sano löytäneensä jotain kuvia sen kotoo, onneks ei käyny pahemmin."

Hiljaisuus täyttää huoneen ja en ole enää varma, että mitä ajattelen. Joku mielipuoli yritti tappaa mun poikaystävän ja ehkä suunnitteli jotain vielä isompaa ja kauheampaa. Olen samalla huojentunut, mutta mietin, mitäköhän helvettiä seuraavaksi tapahtuu. Saisinko olla hetken rauhassa, kiitos.

___________________________________________

Semmosta settiä sieltä täl kertaa ja en ees ehkä kai jättäny ihan kauheeseen kohtaan =D

(888 sanaa)