Even if it kills me [Blind Channel story]

23 Avain

[Joonas]

Avaan silmäni ja muistan yön tapahtumat. Joel on vielä unessa ja hyvä niin, koska heräsin ainakin kaksi kertaa siihen, että hän itki itsekseen. Olen niin pahoillani kaikesta mitä hän on kokenut. Sattuu nähdä, kun toisella on niin paha olla.

Alan pakkaamaan koulukirjoja reppuuni ja samalla alan potkimaan Joelia ylös hänen pedistään. Tuo varmasti arvostaa toimintaani, mutta ei minulla ole muitakaan vaihtoehtoja.

Joel nousee ja lähtee vessaan. Vanhempani ovat taas töissä ja he eivät ilmeisesti kuulleet Joelin koputusta, koska talo pysyi yöllä hiljaisena ja pimeänä lukuunottamatta huonettani.

Joel palaa takaisin huoneeseeni ja kysyn: "Kerrotko sä nyt tän keissin?" Vastaukseksi saan vain ytimekkään: "Äiti alko vituttaa." Jaahas, että semmosta. En kuitenkaan kysele enempää, koska tiedän kaiken paskan, mistä Joel on rämpinyt läpi ja tiedän, että se ei ole hänelle mikään helppo puheenaihe.

Syömme hieman aamupalaa ja ehdotan, että lähdemme hakemaan Joelin tavarat tuon kotoa. Nappaan vielä Hokkien vara-avaimen, jossa on söpö Hello Kitty avaimenperä. En edes ole varma miten avain on meille päätynyt, mutta varmasti yli kymmenen vuotta se on nyt meillä ollut.

Ojennan avaimen Joelille ja hän kääntää avainta lukossa, joka loksahtaa auki. Oven takaa paljastuu pimeä talo, mutta huomioni kiinnittyy ohi kulkevaan naiseen, joka näyttää yllättävän tutulta, mutta en muista missä olen hänet nähnyt. Hän vilkuilee hermostuneena ympärillensä ja jatkaa ripeästi matkaansa kädet hupparin taskuissa.

Astun Joelin perässä ovesta sisään ja lähdemme etsimään hänen kirjojaan ja puhelintaan. Puhelin lepää keittiön pöydällä ja Joel nappaa sen taskuunsa. Enää koulukirjat reppuun ja meidän on lähdettävä kohti koulua.

Myös Joel heittää täyden reppunsa selkäänsä ja lähdemme kohti koulua. Matka ei ole pitkä ja se kuluu nopeasti, vaikka emme puhu koko matkan aikana mitään. Olen väsynyt ja niin ilmeisesti on Joelkin.

***

Koulun kellot soivat ja lähdemme vaeltamaan pitkin koulun käytäviä kohti oikeaa luokkaa. Löydämme fysiikan luokan eteen ja istun Joelin viereen penkille odottamaan opettajaamme.

Asetun vakiopaikalleni takariviin. Katson ikkunaa, jota valtavat vesipisarat rummuttavat. En jaksa keskittyä tunnin aiheeseen, joten alan pyörittelemään laulujen sanoja päässäni.

Vaivun täysin ajatuksiini, kunnes näen ikkunan takana saman henkilön, joka käveli ohitsemme aamulla. Tämä ei voi olla enää sattumaa. Nousen tuolilta ja sanon lähteväni vessaan.

Löydän vihdoinkin vapaan vessan. Istun pöntön kannelle ja alan miettimään kuka meitä seuraava nainen mahtaa olla. Hän näyttää niin tutulta, mutta en vain saa päähäni mistä. Mietin vielä tovin yhteyksiä naiseen, kunnes koulun kellot pärähtävät soimaan välitunnin merkiksi ja päätän lähteä kertomaan havantojani muille jätkille.

Löydän jätkät aika nopeasti pihalta ja saan kummaksuneita katseita, kun alan kertomaan fysiikan tunnista. Joel kertoi huomanneensa saman henkilön, mutta hänellä ei herännyt epäilyksiä asiaa kohtaan. Tuntuu, että sekoan, jos emme saa naisen henkilöllisyyttä selville. Ei voi olla sattumaa, että olemme nähneet hänet jo kaksi kertaa.

***

Tuijotan ikkunasta ulos, mutta neiti mysteeristä ei näy enää jälkeäkään. Pyörittelen kynää sormissani ja kuulen opettajan selittävän jotakin valosta ja valonnopeudesta. Käteni hikoavat ja korvissani kuuluu surinaa.

Alan miettimään eri skenaarioita päivän kulusta, mutta kaikki peittyy sumuun. Tunnen putoavani, vaikka istun tiiviisti tuolissa. Opettaja puhuu edelleen, mutta en saa siitä mitään selvää. Lähden luokasta ja alan juoksemaan. Minulla ei ole määränpäätä, mutta suuntaan kohti kotiani.

***

Avaan lääkekaapin oven tärisevin käsin ja alan silmäilemään erilaisia purkkeja ja paketteja. Silmiini osuu muiden lääkkeiden takana pieni paketti, joka sisältää pahoinvointilääkkeitä. Muistan saaneeni niitä joskus pienenä huonoon oloon pitkillä automatkoilla.

Pyörittelen kolmea pilleriä kädessäni. Tiedän puolikkaan riittävän yhdelle automatkalle, mutta haluan hetkeksi pois. En halua niellä niitä, mutta tajuamattani teen niin. Alan katumaan sitä, mutta en pysty oksentamaan.

En halua kuolla, mutta haluan hetkeksi pahan olon pois. En usko tämän olevan se paras tapa, mutta hitaasti pehmeä olo alkaa täyttämään minua ja kohina korvissani loppuu. Hetken ajan olo on jopa hyvä ja harkitsen takaisin kouluun lähtemistä.

Silmissäni alkaa kuitenkin heittämään ja päädyn lopulta rojahtamaan lattialle, koska jalkani eivät enää kanna minua. Minulla oli hetken hyvä olo, kunnes päässäni pimenee täysin.

___________________________________________

Erittäin mielenkiintoista sisältöä jälleen kerran :D

(633 sanaa)