Lasken taas kolme suurta maito tonkkaa skootterin sivuvaunun kyytiin. Olen hakemassa torilta maitoa. Olin joutunut tulemaan taas tuon suuren kukkulan takaa. "Kiitos paljon" rouva kiittää ja hymyilee. Vastaan hymyllä ja kumarrkusella "Nähdään taas" huikkaan lopuksi. Pian bongaan suoraa edestäni loivaa ylämäkeä nousevan, jokseenkin tutun hahmon. "Oi Felix" huudan ja poika kääntyy katsomaan. Hän oitis huomaa minut ja juoksee luokseni. "Minho!" hän naurahtaa. "Mitä täällä teet?" kysyn. "Älä nyt käsitä väärin, pidän olla perheesi seurassa, mutta ainainen tyttöjen keskipisteenä oleminen ja outojen ihmisten seurassa oleminen tuntuu jokseenkin epämukavalta. Äitisi huomasi, ettei minulla oikein ollut mitään tekemistä ja siksi hän kysyikin haluaisinkoo liittyä seuraasi tänne." Felix selittää. "Ymmärrän, tiedän tunteen liiankin hyvin." nauran ja puistelen päätäni. "Minne olet matkalla" toinen hämmästelee "Tule. Saat luvan tavata mukavia ihmisiä." ojennan toiselle kypärän.
Pian olemme perillä kesätalolla. Hädin tuskin kerkeän edes nousta skootterin kyydistä kun suuri lapsilauma juoksee ulos Changbin ja Jisung kannoillaan. "Lapset hoi! Riviin" huudan leikkimielisesti ja pienet tapit muodostautuvat suoraan siistiin riviin kikattaen. "Tervetuloa takaisin Mörkö-Minho" lapset kiljuvat kuorossa. Karjaisn ja lapset lähtevät räkättäen sisälle. Felix vieressäni naurahtelee. "Vai että täällä olet töissä ollut" hän naurahtaa vielä päälle. "Täälläpä hyvinkin hymyilen". Matkalla olin kertonut lixille miten asiat olivat menneet parin kahden viikon ajan. Ja muutenkin tutustuimme paremmin toisiimme. Changbin tervehtii meitä ja nostaa kaksi maitotonkkaa kärrystä. Huomaan kuinka Felixin katse on liimautunut kyseiseen henkilöön. Pökkään häntä käsivarteen, kun nostan viimeisen tonkan ja lähdemme sisälle.
Pian, kun Junhee on viimeisenä haettu päivähoidosta alkaa meidän pieni vapaa-aikamme. Istun terassilla ja vilkutan punaisen toyotan takapenkillä istuvalleJunheelle kun auto kaartaakin jo mutkantaakse ja häviää pusikkoon. Juon vettä juomapullosta ja nautin auringosta. Muutkin ovat menneet levolle tai omiin oloihinsa. Ainoana henkilönä on sisällä Chan joka järjestää iltapäivän tapahtumaa. Felix istuu hänen kanssaan tiskillä ja he juttelevat englanniksi toisilleen. Chan sanoi aijemmin haluavansa myös lixin mukaan täydentämään kuulemma "Puuttuvan palasen" kahdeksan-henkisestä ryhmästämme. Pian joku kumminkin istuu viereeni ja saa ajatukseni taas maanpinnalle. "Hei" hän, tuo hymyilevä oravapoika tervehtii minua aina yhtä iloisena. "Hei" vastaan ja näytän hymyäni. "Taidat olla Junheen suosiossa" hän naurahtaa. "Häh? -Tai siis joo, niimpä kai" katson suuntaan jonne auto oli hävinnyt. "Poika on mäenpäällä sijaitsevalta kartanolta. Hänen vanhempansa ei sinäänsä tee töitä pelloilla, mutta heidän palvelijat kylläkin ja tuovat täten pojan hoitoon aamupäiväksi." Jisung kertoo. "Entä hänen vanhempansa, eivät tee töitä?" käännyn hämmentyneenä vieressäni istuvaa poikaa päin. Hän nyökkää. "Ovat usein matkoilla. Viimeksi taisivat lähteä jopa Itävaltaan asti" hän sulkee pian silmänsä kun tuuli puhaltaa toisen kasvoille. "Harmi, että hän joutuu olla yksin" tuhahdan.
"Tule haluan näyttää sinulle jotain" hän tarraa ranteestani kiinni. Hän huikkaa Chanille, että palaisimme pian. Hän pysähty ja kääntyy minuun päin. Hän lähestyy minua katkaisematta katsekontaktia. Hän pysähtyy juuri ennen. Tunnen kuinka hänen käsi sujahtaa nahkatakkini taskuun oman käteni seuraksi. "Kiitos" hän toteaa vääntäen tuon hurmaavan hymyn kasvoilleen, heiluttaessaan skootterin avaimia naamani edessä. Tuhahdan omille ajatuksilleni ja niiden takia vain hymyilen ja katson muuall pois Jisungista. "Han Jisung" huudahdan ja alan kutittamaan ystävääni kyljistänsä, jos siksi häntä siis saan kutsua. "Lopeta Minho!" toinen nauraa räkättää.
Ajamme hiekkaista soratietä pitkin keskellä korkealle nousevaa tammimetsikköä, jota alueella kasvaa paljon. Pian kun saavumme kauniisti kimmeltävälle purolle Jisung sammuttaa skootterin ja jättää kypärän sen sarvista roikkumaan. Hyppäämme puron yli ja jatkamme jonkin matkaa kävellen. Pian tihiden puiden alaoksien päässä näkyy taivasta. Ja kunnes vain pääsemme lähemmäksi meille avautuu kaunis maisema korkealt kielekkeen päältä. 'vau' henkäisen, en osaa sanoa muuta. Alhaalla näkyy pitkästi kauas meren rantaan saakka kaunista kukkaketoa. Jisung käy lähemmäksi jyrkkää kallion seinämää ja istuu alas roikottaen jalkojaan alas kalliolta. Kun jään katsomaan häntä kauempaa, Jisung kääntyy ihmeissään minuun päin ja näyttää paikkaa vieressäni. Istun hieman epäröiden toisen seuraksi. "Hm...Tässä, Minho!" Jisung tarjoaa minulle mukaansa ottamia onigirejä. "Kiitos" sanon. Yleensä en pysty olemaan rento, käyttäytymään kohteliaasti tai edes hymyillä kenenkään seurassa. Paitsi kaikkien poikien täällä, erityisesti Jisungin seurassa pystyn olla juurikin oma itseni.
"Et ole täältä päin" Jisung aloittaa. Aluksi olen hämmentynyt, kunnes tajuan juurikin mitä toinen meinaa. "En... Mutta olen ollut täällä useasti kesäisin, kunnes sekin perinne hiipui" nauran vanhoille muistoilleni. "Mistä päin tulet" Jisung kysyy suoraan. Käännyn katsomaan toista hieman ehkä murhaavasti. "A-anteeksi olin hieman tunkeileva. Ymmärrän jos et halua kertoa. Hädintuskin edes tunnemme toisia" hän kääntää katseensa pois päin. "E-en tarkoittanut sitä. Kerron mielelläni ja tutustun sinuun mielelläni. Olin vain sanaton, että jotakin oikeasti kiinnosta." katson sormissanii olevaa välipalaa, jonka han oli ottanut mukaan vain minua varten. "Mitä tarkoitat? Tietenkin olet kiinnostava. Ilmestyt tänne kuin ilmasta, juuri tänne, kukaan ei koskaan ikinä tänne ole eksynyt" hän nauraa. "K-ketään ei koskaan kiinnostanut kotopuolesssa ei edes vanhempiani" tuhahdan ahdistukselleni, vanhalle ahdistukselleni siis. "Mistä siis olet?" - "Suurkaupungista, pääkaupungista" Minho vastaa alakuloisena. "No se selittää... Tai siis tarkoitan, että siellä käyt varmasti suurta koulua ja olet nähnyt paljon ihmisiä, vai olenko väärässä!" Jisung raapii niskaansa kiusallisen tilanteen aiheuttamana. "Et ole..." Kerron Jisungille perheestäni, siskoistani ja vanhemmistani. Kuinka suuressa koulussa oli hän syrjäytynyt, kun eri koulut eri puolilla kaupunkia toisien kavereidensa kanssa erottivat heitä. Tuskin hekään minua enään muistavat. Miten poika nimeltä Dan rikkoi Minhon oikean ranteen ja ei vielä tiedetä pystyykö minho jatkamaan unelmaansa. "Mikä on tämä unelmasi Minho?" - "Noh mä saatan harrastaa maalaamista." hän naurahtaa. "VAU! Näytä joskus mulle sun töitä" Jisung hihkuu. "Toki, jos mulla vielä vaan olis ne. Dan heiti ne kai jokeen tai poltti kokossa" Hymyilen kipuni pois. "Mitä?-" Jisung menee sanattomaksi. Nyökkäilen vain. Siinä me sitten vain jatkamme tutustumista niin, että ajan kulu katoaa. Saan tietää Jisungista paljon yllättäviä asioita.
Jisungin vanhemmatkuolivat ennen pojan oltua edes 1 vuotta. Hän on asunut mummonsa kanssa jossain tässä lähellä kaukaa keskustasta siihen asti kun Jisung oli 12. Mummo kuoli. Kylällä järjestettiin kokous siitä, mikä olisi pojan kohtalo. Jisung joutui kylälle kauas omasta kodistaan lasten sijaiskotiin. Jisung ei ollut siellä ainoa. Kaikille löytyi joko joku joka hlusi adoptoida lapsen tai ottaa sijaisperheeseen asumaan silloin, kun tuli päätös lastenkodin sulkemisesta. Jisung asuu nyt kesätalolla ja huolehtii siitä myös talviaikaan. Välillä, kylminä öinä Mils tulee hakemaan Jisungin nukkumaan luokseen. Jisung ei sano sitä mutta mielestäni hän ilmaisee olevan kovinkin yksinäinen. Kuulemma kaikki koulustakin ovat muuttaneet läheisiin suuriin kaupunkeihin paremman koulutuksen perässä. Tämä oli nyt myös Jisungin viimeinen kevät koulussa, sillä koulu täällä on pistetty kiinni. Ja kaikki tulee käymään koulua läheisellä paikkakunnalla. Koulun avaamista harkitaan taassitten, kun sinne olisi tulijoita vähintään 20.
Kävelemme läpi puskaisen ryteikön. Pian meille aukeaa näkymä hirsitalolle ja sen ympäristöön. "Tässä se on" Jisung näyttää. Kiipeän puisen, jo hieman lahonneen, aidan yli. Autan Jisungia ylittämään aidan myös. Kävelemme pitkän heinikon läpi tuvalle, jonka ovessa ei ole lukkoa joten käymme sisään. Pienestä porstuasta aukeaa vielä erikseen ovet tupaan. Jisung riisuu kengät ja seuraan vain perässä ottaen kenkäni pois. "Kaikki on juuri niinkun lähtiessä" ystäväni henkäisee. Hän kävelee ympäri tuoaa katsoen jokaista asiaa, jonka hän vain löytää. "Tässä on nalleni, jonka äitini teki ennen kuolemaansa minulle." Jisung halaa tiukasti nalleaan. "Ota se mukaan" kehotan hymyillen ja Jisung katsoo minua suoraan silmiin, hymyilee ja nyökkää. Kävelen puisen lipaston luokse jossa on jo kellastuneita kuvia. Siinä on monenlaista kuvaa takaa vuosisadan. Pian kuulen niiskutusta, kunhan vain käännyn ympäri näen Jisungin joka nyyhkyttää huoneen toisella puolella halaten nalleaan. Aluksi kun kiiruhdan lohduttamaan toista, hän katsoo ylös minuun itkuisilla silmillään. "E-en tiedä..." hän vaikeroi, mutta keskeytän hänet kaappaamalla hänet haliin. "Älä itke Sungie" silitän häntä hennosti selästä. Itku ei hellitä hän vain jatkaa ja annan hänen ottaa oma aikansa itkeä kaikki murheensa pois.
Tunnen sydämmeni jyskyttävän
-you make me live
BẠN ĐANG ĐỌC
°𝑽𝒂𝒊𝒏 𝒕𝒂̈𝒎𝒂̈𝒏 𝒌𝒆𝒔𝒂̈𝒏° [minsung]
FanfictionElämä voi muuttua... Rakkaudella: sinulle, joka uskalsit kerran rakastaa. Ja myöskin niille kaikille, jotka uskaltavat uskoa huomiseen. Ja sille yhdelle, jota en saa mielestäni, vaikka haluaisinkin. Kuitenkin hän joka pyytää anteeksi, ei koskaan luo...