°𝑽𝒂𝒊𝒏 𝒕𝒂̈𝒎𝒂̈𝒏 𝒌𝒆𝒔𝒂̈𝒏° [minsung]

Jäinen sydän ja kivinen tie

Otan vastaan toisen laukun, jonka Jisung ojentaa minulle ja sullon sen Mils tädin vanhan auton peräkonttiin. "Hei ihan totta, olisitte te saaneet sitä munkin autoa lainata " Chan toteaa. "Emme voi olla edes varmoja paluustamme" naurahdan hieman sarkastisesti, vaikka todellisuudessa kyseinen asia voisi olla erityisen tottakin. "Onko asia tosiaankin näin" Hyunjin hämmästelee. "No kävi mitä tahansa, luvatkaa, että hoidatte kaiken täällä tilalla kunnolla" Jisung varmistelee ja jatkaa vielä. "Ja Minho tekstaa teille välillä kuulumisia. Ja soittakaa hänelle, jos tulee mitään" tämän sanottua pakkaudumme pieneen vanhaan autoon ja poistumme hiekkatietä pitkin. Nyt kun mietin, emme ole Jisungin kanssa juuri poistuneet Rikanin alueelta useampaan vuoteen.
Nyt rankka matka kohti etelää voisi muuttaa kaiken elämässämme, ja sitä tosiaankin pelkään.

Ajamme lähes koko päivän ja iltapäivän aina niin pitkälle kuin ehdimme. Pysähdymme yöksi satunnaiselle leirintäalueelle, jossa yövymme autossa. Tilaa on vähän kahdelle ihmiselle.
"Minho..." -- "Hmn?" -- "Kiitos vielä siitä avautumisestasi saunalla. Se merkitsi myös minulle paljon." -- "Haluan sinun myös tietävän, että todella välitän sinusta ja luotan sinuun täysin" -- "Ihan totta kävi miten tahansa, en anna vanhempiesi vaikuttaa enää meihin tai etenkään sinuun Minho" -- "Kiitos" sanon ja painan silmäni kiinni. Ennen kuin nukahdan tunnen toisen kaivautuvan lähemmäs rintakehääni ja kaivautuvan siihen nukkumaan. "Minäkin luotan sinuun täysillä.... Antaisin.... Vaikka.... Elämäni, jos...." vaivun syvään uneen.

Tässä maailmassa, tässä hetkessä on vain me. Me kaksi, ja olen äärettömän onnellinen saadessani tavata hänet. Parannamme päivä päivältä toisiamme yhä enemmän. En tarvitse muuta kuin tämän pienen hetken.

Monet sadat kilometrit valtateitä jää taaksemme, kun lähestymme päivä päivältä eteläistä pääkaupunkia. En ole koskaan ajanut ajokorttia, mutta nykypäivinä virkavalta on kääntänyt huomionsa muualle. Maamme on rapistumassa sisäisesti. Korruptio jyllää vahvasti ja eriarvoisuus lisääntyy päivä päivältä enemmän. 

Juuri ennen kuin päivä on kääntymässä illaksi saavumme kaukaiseen hylätyn korttelin kulmille. Kadut ovat tyhjät ja autiot. Valoja ei näy missään pohjakerrosten liiketiloissa tai asunnoissa. Vastaan tulee nainen koriansa kanssa. Pysähdymme kysymään neuvoja häneltä, mutta hän vain kävelee tylysti ohi.

"Emme ikinä löydä sinne majatalolle tätä menoa" turhaudun.

"Voimmehan aina yöpyä autossa" Jisung tokaisee hermostuneena.

"Ei täällä, liian vaarallista" vastaan

Kaikki ihmiset kaduilla ovat painuneet omiin oloihinsa raskaan työpäivän jälkeen. Kaupungin sykkivän ja ruuhkaaisen keskustan ulkopuolelle sijoittuva rähjääntynyy vanha kaupunginosa on jäänyt poljettuna kehityksen ulkopuolelle. Alue näyttää kummittelevalta öisin. Katujen yllä olevilla sähköjohdoilla istuu tummia korppeja ja naakkoja, jotka kylmenevien öiden tullessa löytävät tiensä myös minunkin uniin. Ajatus saa kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin.

Olemme parkkeeranneet sinisen auton ahtaan 24 tuntia auki olevan huoltoaseman pihaan. Pihan nurkassa oleva vanha vioittunut ruoka automaatti ysläisee ja särähtää muutaman kerran. Sen valot räpsyttävät ja koneiston ääni ei surise tasaisen nirmaalina vaan rakoillen ja rikoonaisina pätkinä jytisten.

Näen Jisungin häviävän liikkeen uumeniin. Seuraan aluksi hänen liikkeitään suurien lasi-ikkunoiden läpi. Autosta näkee huonosti, mutta näen hänen kävelevän suoraa tiskille, jonka takana häntä odottaa harmaapartainen mies, jolla on suussaan savuke. Keskustelu näyttää tahmealta, kun Jisung esittää kysymyksensä ja mies vain yskäisee hänen naamalleen. Pian näen seuralaisen lähestyvän autoa.

"No?" Kysyn lyhyesti.

Jisung katsahtaa minuun. "Se on ollut suljettuna jo monta vuotta, siitä lähtien ku viimeisin tuomio kaupunginkolkan kohtalosta langetettiin"

Tunnen pelon ja turhautumisen kasvavan sisimmässäni. En ollut ajatellut, että tässä kävisi näin. Kylpylä majatalo, jossa olin ajatellut meidän yöpyväb, oli lapsesta asti ollut suosikki viikonloppu lomakohde. Olin useasti käynyt siellä isovanhempieni kanssa lapsena. En ollut ajatellut kuinka paljon asiat tosiaan olivat muuttuneet lapsuudestani, vaikka siitä ei liian kauaa aikaa ollut päässyt kulumaan.

...

Käännän avainta lukossa ja käännän sitä myötääivään. Lukko rasahtaa ja rappukäytävän hiljaisuus rikkoutuu rasahduksesta. En olisi uskonut oven avautuvan. Tuijotamme hiljaa Jisungin kanssa toisiamme, ja samalla myös hiljaisen asunnon pimeää eteistä.

Astun hiljaa sisälle asuntoon poika seuraten minua. Kurkistan lyhyen eteiskäytävän kaappijonon taakse. Näen varovasti keittiön, raollaan olevan kylpyhuoneen oven ja portaikon yläkertaan. Jisung kolauttaa kyynärpäänsä vasemmalla olevaan vessanovenkahvaan ja hiljaisuudessaan nielee kipuaan. Tilanne on jännittynyt ja hyytävä. Riisun kengät eteiseen muiden kenkien sekaan.

Katselen lipaston päällä lojuvia kehystettyjä kuvatauluja. Niistä on poistettu tietyt elementit ajansaatossa. Niissä ennen ollut perhe oli ajan käsittelyssä pirstoutunut ja hajonnut moneen tuhanteen universumin osaan. Tätä ihmisjoukkoa ei enää perheeksi tunnista, eikä heitä yhdistänyt enää se sama rakkaus ja vahva side. Mielestäni sitä ei kyllä koskaan ole ollut.

"Hei, tarkistin yläkerrankin. Kaikkialla on tyhjää" Jisung on saapunut selkäni taakse ja kuiskaa korvaani.

Nyökkään vain hänelle vastaukseksi.

Heitän mustan putkikassini sängyn päälle ja avaan vetoketjun hiljaa liuttaen. Vaihdan pyjaman ja ojennan Jisungille hänen omansa. Poika katoaa huoneesta ja jään tyhjyyden ympäröimäksi. Rohahadan istumaan sängylle ja katselen ympärilleni.

Mikään ei oikeastaan ollut muuttunut sen jäljeen, kun lähdin. Kaikki oli ennallaan, ainoastaan sängyssäni ei enää ollut lakanoita, ja hyllyissä, lipastojen päällä ja kaikilla tasoilla olleet koristeet ja minun esineeni oli korvattu ajattomilla koristeilla, joita aika ei vielä ole kerennyt hajottaa.

Makaamme molemmat kapealla sängyllä yhdessä puhtaiden lakanoiden alla, jotka olimme tuoneet mukanamme Rikanista. Kulmaikkunoiden alla kylvimme kadulta tulevan valosaasteen alla yhdessä. Täältä ei näksisi öistä tähtitaivasta edes pilvettömänä yönä, eikä kuukaan tekisi pakvelustaan suunnan näyttäjänä niin kuin Rikanissa olimme tottuneet. Ainakin olemme yhdessä. Yhdessä ja yksin, mutta aina vain yhdessä. Yö oli pian käääntymässä aamuun, jossa aurinko pian valaisisi viereisen lasisen kerrostalon seinämät heijastamaan kullankeltaisia lasinkappaleita vanhan huoneeni kattoon ja oviseinään.

En kuitenkaan jaksa pohtia huomista, ainakaan vielä. Murheita maailma on täynnä jo valmiiksi, eikä meidän kuulu tehdä mitään muuta kuin kestää ne kaikki. Tämä tunne jäädyttää kaikista lämpimimmänkin sydämmen kylmällä kuyralla. Yhdessä: me kaksi

....

"...Kuinka mut onnelliseksi teit..."