°𝑽𝒂𝒊𝒏 𝒕𝒂̈𝒎𝒂̈𝒏 𝒌𝒆𝒔𝒂̈𝒏° [minsung]

Aivan Toisaalla

Paluumatkalla tuuli vain puhaltaa kasvoillemme, kun ajamme läpi metsän ja rantakallioiden päällä. Jisung istuu takanani skootterin takana ja pitää tiukasti kiinni vyötäröni ympäriltä pitäen leukaansa oikealla olkapäälläni. Matka on hiljainen, mutta ei kiusallinen.

Sammutan skootterin kääntäen avainta lukossa ja poistaen sen kokonaan. Otan Jisungin kypärän vastaan. Seuraan häntä perässä sisälle. Kaikki valmistelevat iltaa, kaiken täytyy olla valmiina vieraita varten. Felix juttele Changbinin sekä Hyunjinin kanssa ja huomatessaan minut hän kiiruhtaa luokseni. "Mikset ottanut minua mukaan jo aikaisemmin" hän hihkaisee ja ohjaa minut muiden luokse. Kaikki kerääntyvätkin pöydän ääreen ja keskustelemme yhdessä vähän kaikesta. Saan tietää uusia asioita muistakin. "Asutko sinäkin pääkaupungissa Changbin?" kysyn yllättyneenä. Hän kertoo käyvänsä vieläpä samaa yläastetta kuin itse kävin. "Oh- miten en ole koskaan nähnyt tai tiennyt sinua?" naurahdan. "Olen nähnyt sinut vain muutaman kerran" hän nauraa yllättävän hermostuneena. Nyökkäilen vain vastaukseksi. Pian kuulen naisen äänen takaani. "Heippa Chan!" nainen huudahtaa. Chan nousee paikaltaan ja kävelee tulijan luokse. "Tulitko hakemaan laatikoitasi?" poika kysyy. "Kyllä! Ajattelin ettei veljenipoika ole vielä kerennyt hakemaan niitä. Onkohan hän vielä mahdollisesti edes siellä, oletko hakenut tilauksia?" Nainen sattuu olemaan tätini Mils. Hän palaa näin kahden ja puolen viikon jälkeen. "Autoni oli totaalisesti hajalla ja meni kauemminkin kaupungissa mitä luulin." hän nauraa. Hän on hyvin mukava, avoin ja puhelias aivan erilainen kuin isäni. He ovat kaksosia. "Oikeastaan..." Chan aloittaa ja hymylee katsoen meidän suuntaan. Suoristan itseni takaisin istumaan kunnolla, nojasin pöytään kyynärpäilläni. "Olen tässä" naurahdan hiljaa, ehkä hieman kiusallisuutta on havaittavissa olemuksessani, enhän minä ole edes nähnyt tätiäni aikoihin. "OH! Minho!" hän ryntää halaamaan minua ja nousen siitä syystä seisomaan. "Mitä sinä täällä!?" hän nauraa iloisena pörröttäen tukkaani. "Kuljetan ja haen tilauksia" vastaan. "Aah- aivan. Olet siis BangChanilla töissä?" hän esittää kysymykseen johon vastaan vain hymähdyksellä ja nyökkäyksellä. "Ei siis ihme mikset ole vastannut päivisin soittoihini" hän hymyilee leveästi. "Tuletko mukaani?" Hän kysyy "Jään vielä päivän loppuun tulen sitten pyörällä." Minho vastaa ja täti jättää päivätalon taakseen ja huristaa vasta korjatulla autollaan pois pihasta.

Päivä on loppumaisillaan ja Minho pakkaa jo tavaroitaan aitan alakerrassa. "Aush jätin avaimeni takin taskuun" tuhahdan. Minho lainasi nahkatakkiaan Jisungille paluumatkalla talolle. Hän kiipeää kapeahkot ja jyrkät rappuset ylävintille. Minho näkee hädintuskin yhtikäs mitään kun on jo yli keskiyön. Hän löytää takkinsa nätisti asetettuna yksinäiselle puiselle ruokapöydän tuolilta. Hän on jo kääntymässä takaisin askelmien suuntaan, kunnes kuulen autiosta nurkasta peittomytyn alta nyyhkytystä. Kaikki muut olivat vielä kylläkin päätalolla, olen siitä aivan varma...

Changbin teki smoothieta Felixin kanssa ja Hyunjin sekä Jeongin siivosivat salia ja muita tiloja, Bangchan laski vielä huomiselle tarvittavia tilauksia ja Han... Han teki... Niin missä hän oli. Sitten todellisuus iskee Minhoa. Hän kiiruhtaa peittomytyn luokse. Polvistuu sen vierelle ja varovasti raottaa peiton kulmaa. Poika säpsähtää ja lopettaa itkun. Hän katsoo nyt pimeässä suoraan Minhoa silmiin, kuunvalon valistessa tuon silmät. "Mi-Minho" hän vaikeroi. "Miksi sinä itket" Minho kysyy hieman hätääntyneenä, ei hän tiedä mitä pitäisi tehdä. Jisung nousee pystyyn istumaan ja pyyhkäisee nopeasti kyyneleensä pois. "Minä...Uh Minä vain, aush kenelle minä valehtelen. Ikävöin perhettäni" hän vihdoin katsoo Minhoa taas silmiin. "En ole sitä ennen tajunnut, ei se koskaan ole sattunut näin paljoa. Olen ollut aivan yksin läpi elämäni, vasta viime kesänä sain mahdollisuuden tutustua muihin, mutta heitäkin näen vain niin harvoin. En halua talven tulevan niin pian, ja sitten seuraavana kesänä tuntuu että joutuisin tutustumaan kaikkiin taas uudestaan. Miksi olen niin yksin... Haluaisin vain jonkunlaisen tukiverkon, haluaisin tuntea..." hän keskeyttää sopertamisen. "Tuntea mitä?" "R-rakkauden" hän painaa päänsä käsiin ja alkaa itkemään toivottomasti. "Hei Jisungie älä itke" silitän pojan hiuspehkoa. "Lu-lupaan olla tukiverkkosi. Myös talvisin!" Minho sanelee sanoja suustaan. Joka saa pojan hänen edessään nostamaan katsetta, jolloin tuon itkusta turvonneet silmät tuijottavat Minhoa yllättyneinä. "Ihanko tosi?" hän ihmettelee. Ja Minho nyökkää vastaukseksi; "Tottakai, en ikinä jättäisi ensimmäistä ystävääni" Minho naurahtaa. Jisung kaappaa kiinni Minhon lantiolta halaten tätä. "Kiitos, Kiitos todella paljon Minho" hän rutistaa ystäväänsä. "Kiitos Jisungie" hän kuiskaa takaisin ja halaa poikaa hartioiden päältä painaen leukansa toisen pään päälle.

Minho nousee ylös lattialta. Kello on jo varmaankin lähemmäs yhtä. Jisung oli nukahtanut tämän vierelle, oli Minho nimittäin mennyt lupaamaan odottaa niin kauan kunnes ystävänsä nukahtaisi. Ja häne ei kadu tuota lupausta sekunttiakaan. "Hyvää yötä Jisung. Olet aina mielessäni, lepää nyt" hän silittää toisen otsaa ja kuunvalossa poituu alakertaan josta tulee valoa. Minho sammuttaa poistuessaan vanhan öljylampun, aitassa ei ole sähköjä.

Minho kävelee kylmän pihan poikki, yönkasteen peittämän nurmen poikki, talolle, jossa valo palaa ikkunasta. "Öitä lixie" hahmo huikkaa ovelta Felixille, ja kun vain saavun lähemmäs tuo ilmenee Changbiniksi. "Lixie?" kiusaan häntä nauramalla ja tökin kyynärpäälläni. "Shut it" hän ärähtää nolostuneena. "Nähdään huomenna Lixie ja Minho" hän vielä huikkaa takaamme ja huudamme vielä heipat.

Avaan pyöräni lukosta, ihan kuin sen edes tarvisi olla lukossa. Olen vain tottunut tekemään näin. Asunhan sentään kaupungissa. Felix istuu takakärryn kyytiin, sillä kuulemma pelkää tarakkaa. Hän on jättänyt nilkkansa kerran pinnojen väliin ja jalka ei ole koskaan parantunut samanlaiseksi. Niimpä me ajamme korkealla mäenpäällä vedenpinnan yläpuolella kuunvalossa hiljaa hiekkaista soratietä kohti Mils tädin taloa. Ajattelen vain mielessäni, että näin haluaisin tehdä Jisunginkin kanssa, piristäkseni häntä. Tykkäisikö hän?

Saavutamme pian suuren pihakuusen ja sen pihapiirin valkoisen hirsitalon. Kiiruhdamme tavaroinemme sisälle. Täti on jo nukkumassa. Kiiruhdamme vain vintille, syötyämme mansikat pesemme hampaat ja käymme vain nukkumaan. "Öitä Hoe"  kuuluu vintin toisesta päästä, jossa Felix nukkuu patjalla. "Tsk, Öitä Lixieee" sanon sarkastisesti. Minua ei sinäänsä jaksa kiinnostaa. Ei minua väsytäkkään lainkaan. Mielessäni pyörii vain päiväinen reissuni metsään Jisungin kanssa. Ja se mitä hän sanoi...

Annan hänen itkeä, kunnes istumme yhdessä vaalealla kankaalla peitetylle sohvalle. Hän saa jonkin ajan päästä rauhoitettua itkuaan ja nyt hän vain niiskuttaa. "Minho?" - "Mmh?" - "Elämä ole epäreilua. Menetin vanhempani, sitten mummini ja nyt olen siinä pisteessä etten tule selviämään ensi talvesta. Tulen haihtumaan tuhkana ilmaan. Aivan kuten he sanoivat... Sama se olisi kuolla heti pois, kun ei kukaan tule muutenkaan muistamaan" Jisung purskahtaa uudelleen itkuun. Säikähdän toisen sanoja ja puristan ystävääni yhä lujemmin itseäni vasten. Nuo sanat, minulle oli sanottu aivan täysin samalla tavalla. Olin täysin hyödytön hylkiö, yksinäinen tasamaan tallaaja, jonka vain korpit muistaisivat, siinä mielessä että söisivät ruumiini, kun se on mädäntyneenä heitetty maantienojaan. "Jisung älä sano noin. Ole kiltti" en saa sanotuksi muuta, vaikka minulla olisi niin paljon sanottavaa. Mitään ei tule suustani ulos.

"Kuule Jisung, sinun täytyy olla vahva. Olet vahvempi kuin tiedätkään olevasti. Pystyt miljoona kertaa parempiin asioihin, kuin kiusaajasi." avaan suuni pitkän hiljaisuuden ollessa yllämme. "Miten...ti-tiesit?" toinen nostaa vihdoin päänsä rintakehältäni. "Olen ollut itsekkin kiusattu, tiedän miltä se tuntuu-" katson vain kattoon. Makaan Jisung kainalossani peitetyllä sohvalla. "Minh-"  poika yrittää, mutta jatkan "Shhh. Olen vahvempi kuin ne. Heillä taitaa vain olla suurempia ongelmia kuin itslläni" tuhahdan ja käännän pientä hymyä naamalleni. Katson Jisungiin joka halaa minua vyötäröltäni. Hymyilemme toisillemme. Voin nähdä tuon ilmeen taakse. Hän haluaisi kysyä minulta jotain, hänestä paistaa läpi sääli, suru ja välittäväisyys.

Hän painaa päänsä taas rinnalleni lepäämään. "Minho olet mahtavin ihminen, jonka olen saanut tavata. Kiitos, toivoisin vain, että kun tämä-" hän pysäyttää. "Mmn?" kysyn katsoen pojan päälakea. Silitän tuon hiuksia hieman. Hän kääntää samassa katseensa minuun. "Kun tämä kesä on ohi, kukaan ei tule muistamaan minua, mutta toivoisin sinun edes muistavan." hän pyytää haikeana. "Älä puhu tuollaisia Jisung. Kukaan ei ole unohtamassa sinua"  vakuutan, mutta toinen vain tuhahtaa. "Tuota et itsekkään usko" Han katsoo minua suoraan silmiin ja hänellä on tuo huvittunut hauska ilme kasvoillaan. Tiukennan otettani ystävässäni. "Hey. Uskon" - "Minho saat minut nauramaan vitseilläsi" hän nauraa. "Jisung" toinen nauraa vain isompaan ääneen. Ei se edes kuulosta aidolta naurulta vaan hän nauraa kyyneleensä tiehen. "JiSUNG" - "HAN JISUNG jos et nyt lopeta... aijon....AGH" hän huutaa jo kamalaa hekotusta. Vedän häntä niskansa takaa ja painan huulemme yhteen. Ainoastaan yllätyksekseni hän vastaa suudelmaani.

Pudistan päätäni... Voiko olla, että olen saanut itseni ihastumaan... Pian nukahdan ajatusteni keskelle.