Maailma ilman auringon paistetta.

2

Perjantai koitti nopeasti. Alku illasta mä kävin nopeasti suihkussa. Ehkä mun oli paras käydä pesulla, ellen mä sitten halunnut viettää iltaani roskapussin kanssa. Viileä suihku virkisti mukavasti. Suihku sai mulle oikeasti aika paljon energiaa aikaan. Mä meinasin melkein perua bileisiin menon. Olo oli taas astetta kamalampi, jotenkin tosi väsynyt. Ihan hyvä, että mä kuitenkin päätin lähetä. Varmaan munkin oli välillä hyvä nähdä muitakin ihmisiä kuin Piriä ja Hankalaa. Kuivasin märkää tukkaani vihreän väriseen pyyhkeeseen ja heitin sen kuivumaan kirjoituspöydän tuolille.

Mä en jaksanut sen tarkemmin miettiä, mitä pukisin päälleni. Käteen osui valkoinen t-paita, musta college paita ja harmaat farkut. Puin vaatteet päälleni, ne näyttivät ihan hyvältä. Heitin kainaloon dödöä ja suihkautin vähän hajuvettä kaulaan. Laitoin vielä lempi kaulakoruni kaulaan ja sormeen muutaman sormuksen. Haroin tummaa tukkaani ojennukseen, mutta se ei tuntunut suostuvan yhteistyöhön - no se nyt ei ollut mikään yllätys. Kohautin mitättömälle ulkonäölleni olkia ja haalin sängyn reunalta puhelimen käteeni. Kello näytti kymmentä vaille kuutta. Me oltiin sovittu, että otettaisiin pohjat Pirin luona siinä kuuden paikkeilla. Niinpä mä päätin, että mun olisi aika lähetä. Kerrankin olisin ajoissa. Yleensä mä olin kyllä myöhässä kaikkialta.

Vedin valkoiset converset jalkaani. Ne tosin olivat nykyään ennemminkin harmaat, kuin valkoiset. Varmaan pitäisi nekin joskus pestä. Meinasin olla laittamatta takkia, mutta sitten mä muistin miten helvetin kylmä ulkona oli ollut viime päivinä. Kaivoin eteisen kaapista mun nahkarotsin niskaan. Se oli mun luotto takki. Nahkatakki nyt vaan sattui sopimaan joka asuun. Kohtasin äidin heijastuksen peilistä, kun mä katsahdin peilikuvaani. Se katsoi mua haikean näköisenä tummien silmiensä alta. Mä käänsin siihen katseeni ja koitin vähän hymyillä.

"Mihin sä menet?" äiti kysyi, sen ääni oli hiljainen.

"Yhden meidän koululaisen bileisiin vaan" mä vastasin kohauttaen kevyesti olkiani. Äiti nyökytteli mietteliään näköisenä, sen suupieleen valkeni surullinen hymy. Se otti askeleen lähemmäs mua ja vetäisi halaukseensa. Mä kiedoin käteni sen kehon ympärille. Äiti oli laihtunut jälleen. Musta tuntui kuin se olisi kuihtunut pois mun silmieni edessä.
"Nyt mun pitää mennä" mä sanoin ja vetäydyin irti äidin otteesta.

"Pidä hauskaa, oot rakas" äiti huikkasi mun perääni, kun mä painelin ulos ovesta.

"Niin säkin" huudahdin ja painoin oven kiinni takaani.

Ilma ei ollut yhtään sen parempi, mitä olin epäillyt. Tuuli puhalsi voimakkaasti vasten naamaa, hyvä kun en lentoon lähtenyt. Lämpöasteita oli ehkä hurjat kuusi. Sentään ei satanut, vaikka pilvet näyttivätkin uhkaavilta. Edes jostain sai olla kiitollinen. Meiltä ei kävellyt kovin kauaa Pirille, sanoisin että jotain kahdeksan minuuttia. Nopeasta kävelytahdista johtuen mä seisoin tutun kerrostalo rapun edessä nopeammin kuin olin ajatellut. Nykäisin alaoven auki ja astuin sisään rappukäytävään. Rappusissa mua vastaan käveli nuori nainen vaunujen kanssa. Mua oikeesti vähän kauhistutti katsoa, kun se tuuppasi vaunuja alas rappusia, pieni lapsi toisessa kainalossa.

"Mä voin auttaa noitten kanssa" tokaisin vaalea tuskaiselle naiselle. Se nosti katseensa muhun hämmentyneen näköisenä.

"Okei, kiitos" se vastasi hymy kasvoillaan. Mä vastasin sen hymyyn ja nappasin vaunuista kiinni.

"Täällä pitäis kyllä olla hissi" mä mietiskelin ääneen työntäessäni vaunuja varovasti alas rappuja.

"Se olisi kyllä tarpeellinen" nainen hymähti. Mä nyökyttelin ja virnistin kehnosti.

"Niinpä"

Pihalle päästyä mä parkkeerasin vaunut seinän vierustalle. Kävin sipaisemassa iloisen, pienen pojan poskea hellästi ja virnistin sille ystävällisesti. Lapsen kasvoille levisi suloisin hymy, mitä olen koskaan nähnyt. "Moi moi"