Maailma ilman auringon paistetta.

8

Hätkähdin todellisuuteen, kun joku ensihoitaja hätyytti minua kauemmas sohvan luota. Katselin kuinka ensihoitajat hääräsivät äitini ympärillä, toinen miehistä aloitti elvyttämisen. Pian kaikki hätiköinti loppui ja toinen ensihoitajista käveli luokseni. Se huokaisi syvään ja tarttui minua kevyesti olkapäästä. "Valitettavasti mitään ei ollut enää tehtävissä...olen tosi pahoillani, mutta hän on kuollut"

Yhtäkkiä todellisuus valkeni, ymmärsin mitä oli tapahtunut. Tajusin, että äitini oli kuollut. Jalkani rojahtivat altani, en enää jaksanut kannatella itseäni. Kyyneleet tulvivat silmiini ja pian minä romahdin totaalisesti. Mikään ei riitä kuvailemaan sitä miltä minusta tuntui. Oli kuin osa sielustani oltaisiin repäisty irti ja heitetty eteeni lattialle vuotamaan kuiviin. Pyry kyykistyi eteeni ja vetäisi minut halaukseensa. Mä itkin vasten sen harmaata hupparia, huusin, karjuin ja itkin vielä kovempaa, kunnes lopulta mitään ei ollut jälellä. Mun oloni oli kuivailemattoman väsynyt, mä olin vaan niin vitun loppu.

*5 viikkoa myöhemmin*

Äidin hautajaiset oli kaksi viikkoa sitten. Se kuoli huumeiden yliannostukseen. Kyllä mä tiesin, että äiti on kuollut, mutta osa minusta ei osannut käsitellä asiaa. Mulle tarjottiin terapiaa ja päiväosasto käyntejä, mutten mä mennyt. Äiti on kuollut ja that's it, ei mikään terapia tai osastolla käyminen muuta asiaa millään tavalla. Pyry on ollut mun tukenani koko ajan. Mä asuin niillä ensimmäiset kolme viikkoa äidin kuoleman jälkeen, en mä pystynyt olemaan kotona...en sen jälkeen mitä tapahtui. Mä irtisanoin meidän kämpän päivää äidin hautajaisten jälkeen. En aijo enää palata sinne. Joka kerta kun mä katson meidän säälittävää, kulahtanutta, mustaa, nahka sohvaa mä elän sen kaiken taas uudestaan. Siksi se sohva makaa nyt kaatopaikalla.

Mä muutin mummin luo asumaan. Sillä on sellainen sympaattinen omakotitalo kaupungin laidalla. Sielä saa olla ihan omassa rauhassa metsän keskellä. Mä olen asunut muutaman kerran aikaisemmin mummin luona vähän nuorempana, kun elämä kotona oli vähän turhan hektistä. Luojan kiitos se antoi mun mennä sen luo. Aina se auttoi mua, jos ei ollut paikkaa mihin mennä. Niililkanmäelle muutto oli ihan varmasti paras mahdollinen vaihtoehto. Yksin oleminen oli viimeinen asia, mitä mä kaipasin. Sen lisäksi Niilikanmäki on ollut mulle aina sellainen turvapaikka, jo ihan lapsesta asti. Sielä mun on ollut hyvä olla. Ei mikään muu paikka ole koskaan tuntunut niin turvalliselta, kodilta.

Mä en ottanut paljoakaan mukaan vanhalta kämpältä, suurin osa lensi kaatopaikalle. Mulla oli Niilikanmäellä kaikki tarvittava. Sielä oli mulle oma huone, jossa oli sänky, kirjoitus pöytä ja kaikkea muuta mitä huoneessa piti olla. Jätin itselleni vain vaatteet ja muut sellaiset asiat joita uskoin tarvitsevani, mitkä halusin säästää. Me pakattiin mummin kanssa äidin tavarat pahvilaatikoihin, ei me haluttu heittää nii pois. Ne saivat olla autotallissa. Kyllä mä ne vielä joskus katsoisin ne läpi, kun vain olisi sen aika. Vielä mä en ollut siihen valmis.
Oikeastaan mä vain halusi elää kuin äitiä ei olis koskaan ollutkaan. Eihän elämä ollut enää kuin ennen, ei mikään ollut, mutta oli helpompaa olla ajattelematta äitiä. Kaverit, opettajat, sukulaiset, ties ketä lähettelivät kokoajan osanottojaan. Ne saivat mut raivostumaan, siksi mä en katsonut puhelintani viikkoihin. Kouluun palaaminen pelotti mua, ehkä enemmän kuin pitäisi. Mutta tiesin, etten mä saanut jäädä kotiin liian pitkäksi aikaa, piti palata takaisin persus arkeen.

Katsoin puhelintani ensimmäistä kertaa viikkoihin. Se oli täynnä saapuneita viestejä ja vastaamattomia puheluita. En vastanut niihin mitään, mutta ajattelin, että olisi hyvä edes lukea ne läpi. Osanottoja ja jaksamisesta kysymisiä melkeinpä kaikki oli. Kivahan se on, että halutaan olla tukena ja auttaa, mutta ei niistä viesteistä mitään iloa minulle ollut, lähinnä harmia vaan.