Maailma ilman auringon paistetta.

4

"Ilkka!" Emilia huudahti käytävän päädystä ja heilautti mulle kättään. Olin onnistunut välttelemään sitä aamun, mutta nyt mä en päässyt sitä karkuun, koska se seisoi hymy korvissa aivan nenäni edessä.

Emilia Sirniö, äidin parhaan kaverin Amalia Sirniön toinen kaksostytöistä, meidän naapuri ja minun vanhojen tanssi pari. Siinä missä Amalia ja äiti rakastivat toisiaan maasta taivaaseen ja juoruavat kahvin tai viinilasin äärellä lähes joka viikko, minä ja Emilia ei voitu sietää toisiamme. Tai no minä en voinut sietää Emiliaa. Joskus penskoina me leikittiin aika usein Emilian ja sen kaksosen Elsan kanssa, mutta nykyisin mä pyrin välttelemään sitä. Elsaa mä näen aika harvoin, koska se opiskelee ensihoitajaksi toisella paikkakunnalla.

"Mitä nyt?" yritin kuulostaa mahdollisimman neutraalilta, vaikka oikeasti mua ärsytti aivan suunnattomasti, koska tiesin tasan tarkaaan minkä takia Emilia halusi puhua mun kanssani.

"Oletko sä jo ostanut sen puvun?" Emilia kysyi vakavasti kulmiensa alta. Se veti kätensä kyljlleen odottavasti.

"En vielä"

"Ilkka!" Emilia älähti tympeänä ja tönäisi mua rintakehästä kauemmas, tai no en minä kyllä sen tönäisystä liikahtanut varmaan senttiä enempää. "Vanhat on jo ensi-"

"Ensi kuussa, mä tiedän kyllä" keskeytin Emilian kyllästyneesti. En voinut käsittää miksi yksien tanssiaisten takia piti vetää niin jäätävän iso show päälle. Kyllä mä ymmärsin, että pari kannatti hommata hyvissä ajoin, mutta kaikkea sitä muuta päätöntä hössötystä mä en vain yksinkertaisesti tajunnut. "Mä ostan sen viikonloppuna, kun kelalta tulee rahat" mä jatkoin henkäisten. Emilia risti kätensä rintakehälleen arvioivan näköisenä. Hetken se katseli mua tuimasti kulmat kurtussa, kunnes rentoutti asentonsa ja nyökkäsi lyhyesti ja ytimekkästi.

"Hyvä" se sanoi ja käveli mun ohitseni ruokalaa kohti. Mä huokaisin helpotuksesta, kun Emilia katosi nurkan taakse. Kääntäessä katseeni pois päin ruokalasta mun silmääni osui seinällä tikittävä kello, joka näytti minuuttia vaille yhtätoista. Helvetti! kirosin hiljaa mielessäni. Ruotsin luokka oli toisessa kerroksessa aivan käytävän päässä, mä en millään tulisi kerkiämään minuutissa sinne asti.

Vedin reppua paremmin olalleni lähteessäni juoksemaan portaikkoa kohti. Kapusin kiviportaat ylös ennätys vauhtia, jonka seurauksena mä kuullostin siltä kuin mulla olisi ollut astmakohtaus menossa. Päästessäni puoleenväliin käytävää näin kuinka minun ruotsin opettaja Urho veti luokan oven kiinni perästään. Kiristin vauhtiani entisestään ja saavuin viimein oikean oven kohdalle. Tasasin hieman hengitystäni, ennen kun koputin luokan oveen. Hetken päästä Urho avasi oven ja päästi minut sisään. Se ei sanonut mitään, mutta sen katse kertoi, että oli pettynyt minuun. Ruotsin tunneilla oli paras olla aina ajoissa, eikä niiltä kannattanut lintsata. Urho oli paikalla olemisesta muita opettajia paljon tarkempi, kuten myös läksyissä ja kaikessa muussakin.

Mä kävin hiljaa istumaan luokan perälle Saken vierelle, jolla oli puhelin sylissään, se pelasi jotakin kännykkäpeliä, niinkuin aina. Ei kukaan enää käskenyt sen laittaa puhelintaan pois, ei edes Urho, koska ei se niin koskaan tehnyt. Kai ne olivat tajunneet, että pääsivät helpommalla, kun eivät tuhlanneet tuntia Sakarille läksyttämiseen. Ja mun käsitykseni mukaan Sakke pärjäsi kohtalaisen hyvin koulussa, vaikka pelasikin kaikki tunnit.

Viimeisellä tunnilla mulla oli historiaa. Keräsin äidinkielen kirjat reppuuni, jonka pohjalle olin jo ehtinyt heittämään kumin palasen ja lyijykynän pätkän, jonka mä olin joskus varastanut Piriltä, kun mun omat kynäni oli hukkunut. Vedin repun vetoketjun kiinni ja heitin sen olalleni. Sakke seisoi ovensuulla puhelin kourassaan, mutta työnsi puhelimen taskuunsa, kun mä tökkäisin sitä kylkeen kävellessäni sen ohitse historian luokkaa kohti. Historian luokka oli samalla käytävällä kuin meidän äidinkielen luokka, joten matka oli lyhyt. Tunnin alkuun oli vielä muutama minuutti aikaa, joten mä kävin istumaan käytän päädyssä olevalle sohvalle.