Satellite Radio

Jos voisit pelastaa mut, älä tee sitä - Jookyun

Changkyun istui sängynreunalla risti-istunnassa ja katsoi paidatonta sivuprofiiliaan huoneensa peilistä.

Hän oli nätti ja hänellä oli kaunis vartalo.

Mutta se oli kaikki, mitä hänellä oli.

Sisältä hän oli ontto ja turtunut. Häntä ei kiinnostanut.

Tupakansavu leijaili tunkkaisessa huoneessa ja olisi saanut jonkun toisen yskimään.

Mutta ei Changkyunia.

Hän ei ollut siivonnut, saatikka edes tuulettanut huonetta. Tänne ei kukaan täysijärkinen olisi tullut vapaaehtoisesti.

Tupakka pyöri pojan sormissa. Hän veti henkoset ja puhalsi savun hitaasti nenän kautta ulos.

Tummanmustat hiukset olivat sekaisin, kaula mustelmilla ja alaselkää aristi aavistuksen. Kuivunut hiki tuntui nihkeältä iholla, mutta suihkusta tuli vain jääkylmää vettä.

Hän istui hämärässä huoneessa, tunteet kylmänä ja keuhkot pilaantuen, mutta niin se oli aina ollut. Seksin jälkeinen lämpökin oli kadonnut jo monta tuntia sitten.

Poika olisi hymyillyt surumielisesti, ellei tilanne ei olisi ollut niin tavanomainen. Mutta tästä oli tullut jo niin arkipäivää, ettei hän jaksanut enää edes välittää.

Kohta huoneen ovi aukesi ja muutamaa vuotta vanhempi mies asteli kynnyksen yli. Hän tuli Changkyunin luo ja koitti suudella, mutta tämä vain työnsi toisen piittaamattomana kauemmas.

"Sä voit lähtä jo."

Hän oli kuten muutkin miehet: vain hänen kroppansa perässä. Täällä vain, koska hänellä ei ollut kumppania tai koska hänellä oli. Changkyunia ei kiinnostanut.

Mies lähti, jätti jopa pari seteliä ja puhelinnumeronsa, vaikka kummastakaan ei ollut sovittu. Lapun Changkyun heitti roskiin, setelit työnsi lompakkoonsa.

Tupakka loppui. Hän heitti jämät tuhkakuppiin, oli liian laiska sytyttämään uutta. Hän istui ja tuijotti seinää, ei ajatellut mitään.

Aikaa saattoi kulua muutamasta minuutista muutamaan tuntiin, mutta sitten ovikello soi.

Ovi ei ollut lukossa, joten Changkyun ei vaivautunut liikahtamaankaan. Hän ei tiennyt, kuka oli tulossa, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Yhdentekevää.

Huoneen ovi aukesi uudemman kerran. Tupakansavu syöksähti tulijan kasvoille saaden tämän yskimään reippaan tovin, minkä jälkeen Changkyun kohtasi pettyneet silmät.

"Hei", mustahiuksinen sanoi hiljaa. Jopa hänen äänensä oli turta. "Eikö sun pitäny tulla vasta kolmen viikon päästä?"

Tulija katseli toista hetken ja pudisti päätään hiljaa. "Oisitko sää muka korjannu tän siihen mennessä?"

"En tiiä. Ehkä."

"Et", toinen huokaisi, käveli Changkyunin ohitse huoneen toiselle laidalle ja avasi vastahakoisen ikkunan taisteltuaan sen kanssa hetken.

Viileä talvi-ilma syöksähti huoneeseen, mutta edes se ei saanut Changkyunia värähtämään.

"Jooheon."

Ikkunasta ulos katsellut kääntyi ympäri ja nojautui kevyesti ikkunalautaa vasten.

Changkyun ei sanonut mitään. Hän katsoi lapsuudenystäväänsä selkenevillä silmillään ja huokaisi. Poika nousi, käveli pidemmän luokse ja kietoi kätensä löyhästi tämän kaulaan.

Jooheon laski kätensä toisen paljaalle vyötärölle ja antoi tämän painautua itseään vasten. He katsoivat toisiaan silmiin ja kevyt hymy eksyi kuin eksyikin nuoremman huulille.