Satellite Radio

Ei taas. - Jeongcheol

Ei taas.

Jeonghan ei pystynyt hallitsemaan sisällään leimahtavaa vihaa, kun hän kohtasi tutun näyn pienen sivukujan päässä. Soonyoung hänen vierellään värähti ja irrotti otteensa vanhemman käsivarresta. Jeonghan tiesi, että tuota pelotti, ja että hänen pitäisi olla vastuullinen isoveli, mutta tällä hetkellä hänellä oli vain yksi ajatus päässään.

Saada hänen idiootti serkkunsa lopettamaan.

Soonyoung jäi paikoilleen, kun Jeonghanin aggressiivista ärtymystä pursuavat jalat lähtivät kuljettamaan omistajaansa kohti umpikujan lopussa olevaa kolmikkoa. Häneltä kesti tuskin kymmentä sekuntiakaan kävellä kujan suulta sen perälle: hänen suonissaan virtaava adrenaliini sai pojan lähemmäs liitämään pitkin sotkuista asfalttia.

Jeonghan saapui mustan nahkatakin peittämän selän taakse, tarttui lujasti lihaksikkaasta hartiasta ja riuhtaisi nuoren kaikin voimin kauemmas toisesta pojasta. Normaalisti Jeonghan ei olisi pystynyt moiseen, mutta toinen ei ollut osannut odottaa kolmatta osapuolta – ei vaikka tähän mennessä Jeonghan oli jo puuttunut useammin kuin ei ollut. Lisäksi raivo, joka paloi liekkeinä hänen sisällään, antoi ihan mukavasti voimia.

"Kuinka monta helvetin kertaa mun pitää vielä puuttua tähän!?"

Jeonghan oli niin lopen kyllästynyt tähän, että hän halusi itkeä. Mitä ihmettä vanhemman päässä pyöri?

Seungcheol virnisti pienemmän vihaiselle ilmeelle ansaiten vasemmalle poskelleen kipeän litsarin, joka yllätti heidät kummatkin. Jeonghan huusi aina, muttei koskaan käynyt käsiksi. Häntä kadutti saman tien, mutta käännettyään katseensa maassa makaavaan poikaan, ei hänestä tuntunut enää kovin pahalta.

Seungcheol oli tehnyt pahempaakin jälkeä, mutta poika ei siltikään näyttänyt kauhean hyvältä. Tämän hattaranväriset hiuksensa olivat kosteat hiestä, kyynelistä ja osittain verestäkin. Vasemmalla poskella oli ikävännäköinen, suuri mustelma, pojan toinen silmänsä tummeni jo ja nenästä valui verivana. Jeonghan toivoi, ettei se ollut murtunut.

Hän vilkaisi kolmanteen henkilöön, joka seisoi paikoillaan hieman epävarmana siitä, miten päin olla. Jeonghan huokaisi. Kim Mingyu oli häntä ja Seungcheolia vuoden nuorempi, samalla luokalla Soonyoungin kanssa. Poika oli pitkä ja komea kuin mikä, muttei siltikään osannut – tai halunnut – päättää mistään itse ja kulkeutui Seungcheolin perässä kaikkialle. Jokin kauempi sukulainen hänkin.

"Ala painua, Mingyu", Jeonghan ärähti vihaisesti. "Ja muistakki kertoo eommalles, mihin taas ittesi sotkit, tai mä teen sen."

Pojalla ei ollut mitään vastaansanomista, ja hän luikki nopeasti pois paikalta häntä koipien välissä. Seungcheol tuhahti, mutta Jeonghan pystyi jo aistimaan, kuinka adrenaliini tuon suonissa teki lähtöään. Pian toinen olisi rauhoittunut tarpeeksi, jotta tuon aivot rekisteröisivät Jeonghanin läksytyksen. Mutta ennen sitä hänen pitäisi auttaa pahemmassa kunnossa olevaa pinkkihiuksista. Jiminkö hänen nimensä nyt taas olikaan?

Jeonghan kääntyi varovasti lähemmäs astelleen Soonyoungin puoleen ja huomasi myös Chanin ja Seokminin hieman kauempana. Soonyoung oli järkyttynyt, hän ei ollut ennen joutunut olemaan juoksupoikana tässä asiassa ja Jeonghanin mielestä hänen ei olisi pitänytkään joutua. Hänen veljensä rakasti ihmisiä ja oli ehkä hieman liiankin sinisilmäinen tähän maailmaan.

Seokmin oli nopeasti Jeonghanin edessä, käsivarsi urheaa esittävän Chanin ympärillä. Pojista nuorin katsoi veljeään järkyttyneenä, ja nyt Seungcheolkin tajusi olla häpeissään. Seokmin oli perheensä ainoa lapsi, mutta heidän serkkunsa hänkin, ja hyvin tottunut tähän tilanteeseen. Normaalisti niin iloiset silmät loivat nyt pettyneen katseen vanhimmaiseen ennen kuin muuttuivat huolehtiviksi, kun Seokmin kyykistyi maassa puoliksi makaavan puoleen. Chan astui automaattisesti Soonyoungin kylkeen.