Satellite Radio

12 - Jongsang

Kaksitoista oli aina ollut mielestäni taianomainen kellonaika. Ei pelkästään sen takia, että päivä vaihtuu toiseksi, tai koska silloin Tuhkimon pitää kiirehtiä kotiin tai mitään muutakaan. Syy oli aivan eri.

Tosin ei se aina ollut sitä.

Nytkin kello oli kaksitoista, mutta mitään erikoista ei tapahtunut.

Istuin rakkaan ystäväni olohuoneessa kalliilla nahkasohvalla ja tuijotin jotain turhanpäiväistä musiikkivideota talon 85 tuumaisesta televisiosta. Edellä mainittu ystäväni istui vieressäni puhelintaan tuijottaen.

"Taasko sää katot noita camboy-videoita?"

"Mm..." Wooyoung mutisi. "Kato nyt tätäki, kuin nätti."

En edes irrottanut katsettani näytöstä. "Tiiäthän sää, ettei niillä oo paljon vaihtoehtoja, jos ne on joutunu alkaa tollaseen..."

"No mut eikö se oo hyvä, että ne saa rahaa ees jostakin?" vanhempi kysyi työntäen kuulokkeet korviinsa. "Kattosit sääki."

Wooyoung peitti näköyhteyteni televisioon puhelimensa suurehkolla näytöllä saaden minut älähtämään.

"Mä en halua kattoa!" kivahdin työntäen toisen käden kauemmas. "Hitto, Woo. Kai sä tajuut, ettei kenenkään pitäs joutua tekeen tollasta vasten tahtoaan, vaan sen takia, ettei ne saa muualta rahaa?"

Vanhempi tuhahti, antoi sentään periksi ja peruutti sohvannurkkaan näyttöään tuijottaen.

Näinkö rikkaat pennut, joilla ei ollut sosiaalisia taitoja, käyttäytyivät, kun aika kävi pitkäksi? Noh. En tiennyt muista, mutta minun paras ystäväni oli tehnyt tuota jo pari vuotta.

Niin, kuten aiemmin sanoin: ei se välttämättä aina ollut mitenkään hehkuvan mahtava kellonaika se kaksitoistakaan. Kuten esimerkiksi nyt.

Tai niinhän minä luulin.

¤

Yeosang sulki puhelimensa kameran, kävi sammuttamassa huoneensa kattovalon ja puki vaatteet päälleen. Hänen päänsä oli tyhjä, mutta se oli parempi niin, koska hän tiesi, että ajattelemisesta ei seuraisi mitään hyvää.

Hän yritti alkaa nukkumaan, mutta kuten oli arvannutkin, uni ei tullut. Peitto painoi kurkkua, eikä mikään asento vienyt pahaa oloa ja painetta rinnassa pois. Hänen oli pakko nousta.

Hän oli luvannut, että se oli viimeinen kerta. Hän tiesi, ettei se ollut.

Yeosang puristi kätensä nyrkkiin, antoi kynsiensä painautua kämmenten ihoon ja syvemmälle. Hän puri poskeaan, verenmaku levisi suuhun. Hengitys muuttui katkonaisesti, keho tärisi kivusta.

Yeosang ei tiennyt, mitä tehdä. Hän katsoi itseään peilistä, antoi lihastensa rentoutua, kynsien ja hampaiden irrota verestävästä ihosta. Hänen hiilenharmaat hiuksensa kiiltelivät pöytälampun himmeässä valossa. Ne olivat sekaisin.

Joku oli ehdottanut, että he tapaisivat. Hän oli luvannut niin paljon, että sillä maksaisi seuraavan kuun vuokran.

Ajatukset pomppivat, hän ei saanut edellistä loppuun, kun toinen jo alkoi.

Eikö hänellä ollut koskaan ollut ystäviä? Perhettä? Edes lemmikkiä? Mihin kaikki olivat kadonneet? Miksi hän oli yksin? Miksi se kaikki oli tapahtunut juuri hänelle?

Hän halusi kotiin.

Mutta hän menisi sen miehen luokse.

¤

Ilma oli viileä, kun Yeosang asteli pitkin hämärää katua. Sivukujalla ei ollut katulamppuja, vain pääkadun valot loistivat heikkenevää hehkuaan, valaisten nuoren pojan jalansijoja. Harmaahiuksinen värisi pysähtyessään oikean alaoven eteen.