Tiesin, että rakastin sinua.
Siksi se olikin niin kummallista, tämä koko tilanne.
Sinä olit oikeaa silmänruokaa, niin nätti ja hyvännäköinen. Sinulla oli maailman suloisin hymy, olit lämminhenkinen ja kiltti. Sellainen kaikkien kaveri, josta kellään ei ollut mitään pahaa sanottavaa.
Kohtelit minua hyvin. Pystyin näkemään, että olin sinulle arvokkain asia koko maailmassa. Katseesi hehkui aivan omalla tavallaan, kun katsoit minuun. Otit minut aina huomioon, kysyit ja huolehdit, mutta annoit omaa tilaa ja luotit.
En tiedä, mikä oli vikana, mutta tiesin, missä vika oli.
Minussa.
Kun hipaisit poskeani hellästi, kun suljit minut vahvojen käsiesi suojaan. Kun veit minut unelmatreffeille, puistoon piknikille ja vuorille katsomaan auringonlaskua. Kun katsoit minuun ja kuiskasit ne kolme pientä sanaa, kun.
Jaksoit sitä kauan. Jaksoin sitä kauan. Sinä jaksat yhä, en tiedä minusta.
Lämpö äänestäsi ei ole kadonnut mihinkään, pilke silmäkulmasta ei sekään. Pehmeät sanat leijuvat ilmoille joka ikinen päivä. Olen silti sinun kirkkain ja ainoa tähtesi. Vuosienkin jälkeen olet yhä siinä, tuki ja rohkaisu, kun sitä tarvitsen.
Mutta se kaikki oli liikaa minulle.
Rakkautesi oli minulle liian raskasta, liian voimakasta. Pidit minusta liikaa, näit minussa liikaa. Olin sinulle liikaa, mutta samalla liian vähän. Sait minut tuntemaan itseni liian arvokkaaksi, aivan liian arvokkaaksi.
Koska en ansainnut sinua, koska olit niin paljon parempi. Parempi puhumaan, parempi huomioimaan, parempi yllättämään. Parempi keksimään treffipaikkoja, parempi hankkimaan syntymäpäivä- ja vuosilahjoja. Parempi halaamaan ja parempi suutelemaan. Parempi parempi parempi.
Parempi ihminen.
Ehkä olin kateellinen. Ehkä olin keskittynyt liikaa siihen, mitä sinä olit, mutta minä en. Ehkä se kaiversi minua sisältäpäin. En ollut koskaan pitänyt itseäni kateellisena ihmisenä, mutta lopulta olin kateellinen jostain, joka oli kokonaan minun omani.
Tai ethän sinä ollut. Ei kukaan ollut kenenkään, ei ihmistä voinut omistaa. Mutta jaoit kanssani enemmän kuin kenenkään muun kanssa. Joka ilta olit minun, joka yö nukuit vieressäni, joka aamu olin ensimmäinen, jota katsoit.
Ja olin ainoa, jota katsoit niin, mutta minussa oli silti jotain vikana.
"Jeonghan", kuulin lämpimän äänen kutsuvan. Ravistin varovaisesti päätäni ja käänsin katseeni vierelleni parhaillaan istuvaan tummatukkaan. "Moi."
"Moi", vastasin hiljaa ja annoin vanhemman vetää itseni kainaloonsa. Laskin pääni tämän rintakehälle ja huokaisin hiljaa. "Oliko hyvä työpäivä?"
Seungcheol mumahti myöntävästi. "Mutta paljon parempi oli tulla takas kotiin sun luo. Miten meni koulussa?"
Sydämeni värähti toisen pehmeälle flirttailulle, enkä tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia. "Ihan hyvin, en vaan meinaa kestää Soonyoungin juttuja."
Cheol naurahti ja käänsi päätään niin, että pystyi kuiskaamaan suoraan korvaani. "Horanghae."
"Aaa!" huudahdin ja töytäisin toisen kasvot kauemmas, ehkä hieman liian kovakouraisesti.
"Älä ny väkivaltaseks ala", poikaystäväni naurahti ja painoi suukon ohimolleni.
"Cheolll..."
"Mä rakastan sua."
YOU ARE READING
Satellite Radio
FanfictionHänen silmänsä kimmelsivät, olivat kuin tähtitaivas, ja hetken minusta tuntui, että näin niissä avaruuden. ♡ He maistoivat toisissaan toisensa ja itsensä, he eivät tienneet, mitä se oli, keitä he olivat ja miksi he olivat vai olivatko he ollenkaan...
