Satellite Radio

The Smile - Seoksoo

"Did you find your happiness?"

Jisoo antoi katseensa laskeutua pehmeisiin, säihkyviin silmiin, ja kuulosteli.

Had he?

¤

Musta tie.

Koti.

Kylmyys.

Yksin.

Oli yö, loppukesän sateinen aamu. Kello näytti kolmea, tuntui kuin maailmassa ei olisi ollut ketään muuta. Rinnassa ainoastaan kolkko tyhjyys ja kipu.

Jisoo huokaisi, veti matkalaukkua ponnettomasti perässään. Kaksi autoa ajoi ohi pyyhkäisten valoillaan yli nuoren, jättäen uudestaan himmeitten katulamppujen armoille.

Hän oli toivonut uutta alkua, puhdasta alkua, silti toivoi. Hän toivoi, toivoi löytävänsä sen Soulista.

Elämä ei ollut käsitellyt Jisoota hellästi. Hän oli mennyt läpi kivimyllystä jos toisestakin, eikä jäljellä ollut enää paljoa ihmisrauniota enempää. Amerikan taakse jättäminen olisi viimeinen yritys. Sitten hän luovuttaisi.

Vesi oli mustaa kaiteen toisella puolen. Se velloi näkymättömissä, kylmänä, kuiskuttaen. Jisoo ei katsonut, ei uskaltanut. Hän ei uskonut, että hänessä olisi tarpeeksi kääntymään pois. Pyörteet olisivat kutsuvia, kädet kurkottelisivat kaivaten.

Väkivaltainen tuulenvire iski poikaa selkään, käski menemään. Jisoo tihensi askeleitaan, kuunteli yön pimeyttä.

¤

"Painu helvettiin! Mä en haluu nähä sua enää ikinä! Kusipää!"

Jisoo käänsi kylkeä. Ovi paukahti ja äänet naapurista hiljenivät. Hän ei ollut kestää.

Hitaasti istumaan nousten hän hengitti, yritti unohtaa painajaisen, josta seinäntakainen huutaminen oli hänet herättänyt. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkäpiitä, puhelimen näyttö havahtui voimattomasti näyttämään neljää aamuyöllä. Likainen loukko oli läpikylmä, Jisoon varpaita jääsi.

Tukehtumisen tunne ilmoitti olemassaolostaan kurkussa, poika pakotti hapen keuhkoihinsa. Sattui, ei ollut ketään kelle soittaa. Paitsi Hansol, mutta tämä oli töissä tai poikaystäväänsä kietoutuneena, Jisoo ei halunnut olla vaivaksi.

Joten parveke se oli.

Onneksi hänellä oli parveke. Onneksi toisessa kerroksessa.

Saasteinen ilma ei saanut henkeä kulkemaan paremmin, väsy oli raskaana takaraivossa, oli saada tasapainon pettämään, mutta mieli liian sekaisin nukahtaakseen, keho liian uupunut levätäkseen. Jisoota inhotti.

Hänen peilikuvansa heijastui parvekkeen likaisesta lasista, harteet lysyssä, keho riutuneena. Oliko hän syönyt tänään? Likaisenruskeat hiukset oli huuhdeltu kylmässä vedessä, pesty halvalla alesaippualla. Jaloissa ei ollut voimaa, silti ne kantoivat.

"C'moon, Jisoo. So pathetic. You're not gonna get anything if you don't at least try."

Sanat olivat tyhjiä, kolkkoja pimeässä asunnossa. Hän oli tullut takaisin sisälle.

Puhelin soi.

Jisoo vastasi.

"Hi, Josh."

Toisen äänessä oli pirteyttä, kainalossa varmasti pyöreäposkinen lämpönsä.

"Vernon", Jisoo ainoastaan vastasi. Hän ei. Vain ei.

Hansol oli ystävä. Mutta ei joku, johon nojautua. Jolta kysyä. Jota vaivata. Hän soitti, he puhuivat. Hän soitti, he menivät ulos. Hän soitti, he joivat. Ei koskaan Jisoo.