Satellite Radio

Lapsuudenystävä - Jeongcheol

Jeonghan ei voinut lakata tuijottamasta.

Hän ei tiennyt, kuinka tämä oli tapahtunut.

Hän muisti selvästi viiden vuoden takaisen Seungcheolin. Pojan, jonka kanssa hän oli enemmän tai vähemmän viettänyt koko lapsuutensa. Pojan, joka oli ollut yksi hänen läheisimmistä kavereistaan läpi peruskoulun jokaisen luokan.

Sen Seungcheolin hän muisti elävästi. Se Seungcheol hänelle piirtyi mieleen joka kerta, jos hän jostain syystä päätyi muistelemaan menneitä. Hän muisti, kuinka samankaltaisia he olivat olleet. Yhtä honteloita kumpikin, kunnon rimppakinttuja molemmat. Samanpituisia, samankokoisia, aivan yhtä luusereita. Heidän vaatekokonsa olivat olleet samat, eikä kukaan olisi voinut kertoa, oliko Jeonghanilla jaloissaan omat farkkunsa vai Seungcheolin.

Se oli, mitä hän paria kuukautta vanhemmasta muisti. Persoonasta ei ollut paljon sanottavaa. He olivat olleet nuoria ja tyhmiä, sellaisia, mitä sen ikäiset pojat tuppasivat vähän olemaan. Jeonghan ei ollut ylpeä tuonaikaisesta itsestään, mutta ei sitä auttanut kieltääkään. Rasistiset vitsit ja muut mieluummin unholaan painettavat ajatukset olivat varisseet matkan varrelle myöhemmin kuin itsestään. Jeonghan oli fiksumpi nyt ja se oli se, millä oli väliä.

Lukio oli muuttanut häntä ja niin tietenkin myös Seungcheolia. He eivät olleet puhuneet toisilleen tuskin lainkaan sen jälkeen, kun heidän tiensä olivat peruskoulun jälkeen eronneet. Seungcheol oli muuttanut Daeguun, josta tämän perhe oli alunperin kotoisin, ja mennyt siellä paikalliseen lukioon. Jeonghan puolestaan oli pysynyt Hwaseongissa. Kyllä he seurasivat toisiaan Instagramissa ja näin, mutta minkäännäköinen yhteydenpito heidän välillään oli lähemmäs olematonta.

Nyt he olivat molemmat Seoulissa. Tarkemmin sanottuna filosofian kurssilla, istumassa epämukavilla tuoleilla, vain parin penkkirivin päässä toisistaan. Ja kun Jeonghan oli tiennyt heidän molempien muuttuneen, ei hän ollut ajatellut tätä. Ei näin paljon, ei näin radikaalisti.

Seungcheol oli ehkä noin kolmetuhattasatakaksikymmentäseitsemän kertaa komeampi, hän oli miehistynyt kuin mikäkin länsimaalainen ja hymy hänen kasvoiltaan oli kuollut. Ja hänen kroppansa... Oh, wow. Jeonghan oli varma, että jos hän olisi seissyt, olisivat hänen polvensa pettäneet. He eivät varmasti enää pystyneet pukemaan samoja farkkuja.

Jeonghan ei ollut edes tajunnut jähmettyneensä, ennen kuin lehtori avasi suunsa ja alkoi puhua. Jeonghan todella yritti kuunnella, mutta hänen ajatuksensa karkailivat. Hän koitti miettiä, millaista temppua hänen aivonsa yrittivät tällä kertaa kehitellä. Ei yksinkertaisesti ollut mahdollista, että he tapaisivat uudestaan juuri täällä. Tai ylipäätään ollenkaan.

Istuiko hän todella muka samassa luentosalissa Choi Seungcheolin kanssa? Hänen lapsuudenkaverinsa, johon murrosikä - ja ehkä myös kuntosali - oli iskenyt myöhään mutta kovaa. Jeonghan ei ollut vielä yhdeksännellä luokalla ollut liian tietoinen kiinnostuksestaan samaan sukupuoleen, mutta juuri nyt kaikki, mitä hän pystyi ajatella, oli jotain, jota hän yritti kovasti olla ajattelematta.

Jeonghan pudisteli päätään rajusti ja raastoi katseensa irti Seungcheolin sivuprofiilista. Hän kaivoi muistiinpanovälineet repustaan ja harhautti ajatuksiaan ajattelemalla vanhempiaan.

Yllättävää kyllä, se toimi.

¤

"Jisoo!"

"Hmm?" kutsuttu mutisi, eikä edes vaivautunut nostamaan katsettaan paperista edessään.

Jeonghan istui ystävänsä viereen ja tervehti nopeasti myös pöydän toisella puolella istuvia Hansolia ja Seungkwania.

"Jisoo!" Jeonghan kutsui nyt vaativammin. Toinen huokaisi ja antoi ystävälleen kaiken huomionsa.

"Mä oikeesti rakastan sun hiuksia niin paljon", Jisoo mutisi poissaolevasti ja katsoi haaveilevasti Jeonghanin blondeja suortuvia. "Voi kun munki vanhemmat antais."