ᴇɪʟɪꜱᴇɴ ᴋᴜʟᴛᴀɪɴᴇɴ ʜᴜᴏᴍɪɴᴇɴ

Luku 7 • Jalomielinen narkomaani

Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista.

Riki ja Lanxia olivat olleet näkymättömiä. Miten kultakutri oli huomannut heidät? Ja miten hänen kätensä ei mennyt heidän lävitseen, vaan nappasi kiinni napakasti?

Urianin toinen käsi puristi tyhjää ilmaa tiukasti ja ilma väreili hetken, ennen kuin Lanxia välkähteli näkyviin.

Urian katsoi Rikiä silmiin terävästi. "Pelastin sinut kerran hyvästä tahdostani, ja tämä on mitä saan kiitokseksi?"

Riki ei uskaltanut liikahtaa millimetriäkään, sillä sapelin terän kevytkin hipaisu sai aikaan haavan. Jokin lämmin valui alas Rikin kaulaa ja hän ei uskaltanut edes nielaista suuhunsa kertynyttä sylkeä, saati sitten puhua.

"M-miten huomasit meidät? Pystytkö nähdä näkymättömätkin?" Kysyi Lanxia tukahtuneella äänellä. Hänen kätensä tarrasivat Urianin ranteeseen, jonka verisuonet pullistelivat ulospäin raa'asta voimasta.

"Minä aistin teidät", mies vastasi lyhyesti, katsomatta Lanxiaan.

"Mutta miten koskit meihin?" Lanxia intti tukahtuneesti ja yritti potkia miestä. "Kätesi olisi pitänyt mennä lävitse-"

"Sinun pitäisi tietää tämä, tyttö. Kuka vain pystyisi nappaamaan sinut, jos hän sisimmässään uskoo tietävänsä missä olet. Edellyttäen tietenkin, että tosiaankin olet siinä, missä hän uskoo sinun olevan", Urian valisti Lanxiaa ja katsoi vihdoin tytön silmiin.

"Häh? T-tuossa ei ole mitään järkeä!" Lanxia yski ja haukkoi vinkuvasti henkeään. Hän katsoi pois kultaisista silmistä, jotka tuntuivat tunkeutuvilta.

Urianin pään vieressä kuului napsahdus. Hän ei näyttänyt yllättyneeltä tuntiessaan Rikin viritetyn aseen ohimollaan. "Tuo ei tule auttamaan sinua."

"Entä tämä?" Riki kysyi. Ennen kuin Urian ehti ihmetellä mitä riistäjä tarkoitti, hänen otteensa Lanxiasta hellitti ja hänen sapelinsa tippui lattialle. Kultakutrin vartalo ei yhtäkkiä pystynyt liikkumaan ollenkaan.

Urian lähetti Rikille tappavan katseen, mutta Riki oli aina uskonut silmien kertovan totuuden; katseessa myllersi pienehkö paniikki ja pelko.

Lanxia vajosi maahan haukkoen henkeään ja pidellen kaulastaan hellästi kiinni.

"Päästä minut irti", Urian vaati hiljaiseen ääneen ja yritti seurata katseellaan Rikiä, joka kierteli hänen ympäri omahyväinen virne naamallaan.

"Toki, jos vain lupaat kuunnella meitä, etkä hyökkää heti kimppuumme", Riki vetosi.

Urian tuhahti äänekkäästi. "Älä väitä, ettet hyökkäisi kotiisi tunkeutuneiden muukalaisten kimppuun. Minulla on oikeus puolustaa itseäni."

Riki kohautti olkiaan. "En hyökännyt Lanxian kimppuun hänen ilmestyttyä olohuoneeseeni. Joten, miten on? Haluatko kuulla tarjouksemme patsaana, vai haluatko jutella kuin ihmiset?"

Urianin suunpielet kääntyivät alaspäin. "Hyvä on. Päästä irti."

Heti kun Riki napsautti sormiaan ja Urian pääsi vapaaksi, Urian tönäisi hänet seinään tärähdyksen saattelemana. "Älä enää ikinä tee noin."

Urian nappasi lattialta sapelinsa ja pyöräytti sen takaisin marmorikynäksi. Hän kääntyi katsomaan lattialla istuvaan Lanxiaan ja näytti haluavan sanoa jotain, mutta muutti mieltään ja asteli keittiöön.

Lanxia nousi pystyyn hitaasti ja hieroi kaulaansa. "Um. Kätevä ase."

"Niin on", Urian huokaisi. Hän täytti vesilasin ja ojensi sen tytölle, joka kumosi litkun kurkkuunsa yhdellä kertaa ja valtasi koko sohvan, kädet ja jalat levällään.