ᴇɪʟɪꜱᴇɴ ᴋᴜʟᴛᴀɪɴᴇɴ ʜᴜᴏᴍɪɴᴇɴ

Prologi • Unelmien usva

Kukaan ei koskaan laskeutunut kuun pinnalle.

Kuun pinnalla taikuri nyt kuitenkin oli, ilman kaasunaamaria. Hengittämässä sumua joka toinen sekunti keuhkoihinsa. Päästämässä usvan tanssimaan verenkiertoonsa, jonka kautta se kulkisi pirteästi hänen aivoihinsa ja aiheuttaisi kauniita harhanäkyjä. Unelmia.

Taikuri ei ollut halunnut laskeutua alas, mutta hänellä ei ollut ollut muuta vaihtoehtoa. Hän oli tyhmyydestään huijannut taikavoimallaan ihmisiltä rahaa, jonka takia hänen perässään oli kymmenkunta riistäjää. Ainoa vaihtoehto oli ollut hyppääminen leijuvan kaupungin reunalta alas kuunkamaralle.

Vain tyhmä antaisi voimansa pois ilman taistelua.

Taikuri upposi suon sammaleen sääriä myöten. Vihertävä lieju tursusi nahkakenkien saumojen läpi ja kasteli taikurin jalat. Niinpä mies rämpi mudan läpi varpaat kohmeessa. Paksu usva esti häntä näkemästä eteensä, joten hän ei edes tiennyt mihin ilmansuuntaan hän oli menossa.

Auringonvalo suodattui kimaltelevan usvan läpi. Näky oli nätti, mutta taikuri tiesi mitä taianomainen usva ihmisille aiheutti. Se ei ollut loppujen lopuksi pelkkää nättiä unta.

Hiljaiset naurut kaikuivat jokaisesta suunnasta, kasvaen äänekkäämmiksi sekuntien vieriessä. Mies tiesi jo etukäteen millainen tämä näky, unelma, olisi. Hän oli aina unelmoinut pääsevänsä sirkukseen mukaan. Hän oli aina halunnut astua lavalle ja näyttää ihmisille taikatemppujaan. Saada hurrauksia, rakkautta, aplodeja. Mutta tässä maailmassa sirkuksia ei enää ollut; aito taikuus oli ohittanut valheelliset temput jo monta sataa vuotta sitten.

Miehen raskaat askeleet pysähtyivät, kun kaukaisuuteen ilmestyi välkkyviä valoja, riemukasta tivolimusiikkia ja katsomon hurrauksia. Hän laski taikurin hatun pois päästään heiveröisin ottein ja hieroi kirveleviä silmiään. Alkoivatko näyt jo?

Taikurin uteliaisuus voitti hänen epäröintinsä ja hän lähti tallomaan lähemmäs valoja.

Unelmien usvan harventuessa mies hahmotti suuren sirkusteltan, jonka huipussa liehui punainen lippu. Hän nyrpisti nenäänsä haistaessaan paukkumaissin suolaisen kinuskin sekä hattaran imelän makeuden.

Taikuri asteli kojulle ja katsoi uteliaana, kun vanhahko miesmyyjä alkoi pyöräytellä hänelle hattarapilveä. Kalju myyjä ojensi sen hänelle hymyn kera, mutta hymy ei yltänyt silmiin asti. Ne näyttivät lasisilta, kuolleilta. "Olkaa hyvä, Taikuri DeGarmo. Hopi hopi, esitys alkaa kohta. Katsomo odottaa teitä innolla!"

Hämmentynyt taikuri räpytteli silmiään myyjälle. "Esitys?"

"Tietenkin. Sinun esityksesi."

"N-niinpä tietenkin. Minun esitykseni." Taikuri tunki hattaran suuhunsa ja hykerteli makeuden laskeutuessa kielelleen. Hän käännähti kantapäällään ympäri ja lähti astelemaan itsevarmasti kohti sirkustelttaa, aivan täpinöissään. Kostea suo oli muuttunut tasaiseksi hiekkakentäksi, joten hänellä ei ollut enää vaikeuksia kävellä.

Kun verhot avautuivat taikurille, hänellä oli naamallaan valtavin hymy, jonka hän oli ikinä vetänyt. Hän asteli varmasti näyttämön keskelle ja kumarsi syvästi hurraaville ihmisille. Melu särki hänen korviaan, mutta se ei haitannut; hän eli parhaillaan unelmaansa.

Taikuri vetäisi puvuntaskustaan ulos keltaisen liinan. Sitten sinisen, sitten punaisen, sitten oranssin. Ihmiset piristyivät huudoin ja kiljaisuin. Musiikki pauhasi.

Taikuri oli jo vetänyt koko verenkiertonsa täyteen usvaa.

Seuraavaksi hän näytti katsomolle hattunsa sisällön osoittaakseen sen olevan tyhjä. Taikuri suoristi hatun käsissään ja painoi napista, jolloin hatun valepohja avautui ja piilopaikasta pyrähti esille kaksi kyyhkystä.

Mutta ihmiset eivät enää hurranneet ja orkesteri oli lopettanut soittonsa. Kyyhkyset vaikuttivat olevan huonovointisia ja hetken päästä ne mätkähtivät katsomoon kuolleina, saaden ihmiset kiljumaan ja huutamaan taikurille pilkkauksia.

Taikuri yritti hätiköiden rauhoittaa ihmisiä. "Älkää huoliko, kyyhkyset ovat vain... illuusiota. Ne eivät ole eläviä olentoja!"

"Ei meitä se kiinnosta! Temppusi ovat tylsiä!"

"Tämä ei ole oikeaa taikuutta, käytät vain vanhoja kikkoja!"

"Buu! Pois lavalta!"

Ihmisten kasvonpiirteet alkoivat sulaa pois.

Valot räjähtelivät pirstaleiksi, kunnes enää yksi valkoinen valokeila osoitti taikuriin. Yhtäkkiä huomio oli liikaa miehelle, eikä hän enää pystynyt hengittää. Koko tilanne oli katastrofaalinen. Taikuri alkoi hysteerisesti kaivaa taskujaan. "Minulla on vielä lisää temppuja! Odottakaa!"

Ihmiset olivat kuitenkin alkaneet jo virrata ulos. Teltan tangot nirskuivat ja napsahtelivat pois paikoiltaan, kunnes ne lopulta romahtivat taikurin päälle.

Se, mitä taikuri oli eniten maailmassa halunnut, oli revitty pois hänen käsistään ennen kuin hän oli edes ehtinyt nauttia siitä. Hallusinaatiot lopulta päättyivät ja mies romahti mutaan henki hieverillä. "Ei..."

"Huh, vihdoin minä löysin sinut."

Taikuri nosti päänsä ylös ja siristi silmiään sumuun. Hänen eteensä oli pysähtynyt tumma siluetti, mutta taikuria heikotti, joten hän ei erottanut henkilön naamaa edes sen työntyessä senttimetrien päähän.

"Näytät huonovointiselta."

"K-kuka olet? Oletko riistäjä?" Taikuri henkäisi ulos hiljaa. Hänen sydämensä sykähteli epätasaiseen tahtiin ja hänestä tuntui kuin joku olisi puristanut sitä tiukasti nyrkissään. Miestä hikoilutti, ja kipu kiiri hänen selkärankaansa asti. "M-minun... sydämeni..."

"En ole riistäjä, mutta haluan voimasi. Onneksi löysin sinut heitä ennen", henkilö huokaisi ja kyykistyi taikurin eteen. "Sinä olet saamassa sydänkohtauksen shokin takia. Unelmien usva valitettavasti aiheuttaa sellaista heikoimmille."

Henkilö heilautti kätensä alas ja taikurin käsi repeytyi siististi irti, kuin käskystä. Muukalainen työnsi käden takkinsa sisälle. "Kiitos tästä."

Ennen kuin taikuri ehti karjua kivusta, hahmo heilautti kättään uudelleen, ja näkymätön ilmavirta lävisti taikurin sydämen.

Taikuri vetäisi viimeiset henkäisynsä ja alkoi upota veren värjäämään punaiseen sammaleen.

"Lepää rauhassa."

Hahmo katosi kuin ei olisi koskaan ollutkaan paikalla.