Unohdettu

Luku 2

Taas se sama.

Pimeys.

Kipu.

Tiedottomuus.

Räväytän silmäni auki. Taas se sama hahmo. Sama henkilö. Hengittelijä.

Auringonvalo porautuu silmiini maatessani nurmikolla. Nyt minulla on kuuma. Nousen ylös. Tunnen ruohonkorsia allani. Taas uusi paikka. Ennemminkin ehkä alue. Joka toistuu ja toistuu, mutta ei ikinä loppu. Loputon alue.

Katselen ympärilleni. Niityn kaistale jota ympyröi metsä. Metsä vihdoin! Toivon löytäväni marjoja. En ole syönyt ikuisuuteen. Ainakin se tuntuu siltä. Tiedän samalla, että en voi kuolla nälkään. Minua pystyy vain raastamaan sisältäni nälän tunne. Se taittaa minut joskus jopa kaksin kerroin. En halua edes ajatella sitä. Se saa ihoni kanan lihalle.

Nousen ylös. Tunnen samalla polttavan auringon minussa. Taivas on pilvetön kun vilkaisen sitä. Metsän reunassa kasvaa kaikkia puskia ja kasveja. Edes jotain elonmerkkejä. Hymähdän ilosta.

Lähden taas kävelemään, mutta entä jos en. Jos en tällä kertaa. Jos teen jotain muuta. Jos juoksisin. Hieman jotain vaihtelua edes.

Ryntään juoksuun pitkin niittyä. Törmään oksaan. En välitä. Menen vain sen läpi metsään. Olen innoissani. Voisin vihdoin löytää jotain ruokaa.

Juoksen pitkin metsää. Hyppelen oksien yli ja kantojen päälle. Tunnen itseni vapaaksi, vaikka en ole sitä. Vielä.

Näen ison kaatuneen puun, joka nojaa toiseen puuhun. Molemmat näyttävät vahvoilta ja jokin kuiskaa korvaani Kiipeä sitä pitkin, se on hauskaa! Ääni muistuttaa minua jostain. En kuitenkaan muista kuitenkaan kenelle ääni kuuluu. Luotan siihen kuitenkin.

Lähden kulkemaan kohti puuta. Kosketan sen ruskeaa kulunutta kuorta. Nousen puunrungon päälle. Se tuntuu tukevalta. Kävelen vähän matkaa. Rohkaistun. Kävelen taas hiukan tasapainotellen. Mietin, että pystyisinkö menemään aivan puun latvaan. Kyllä pystyn ajattelen. Jatkan matkaani ja vilkaisen alas. Olen jo aika korkealla. Jatkan matkaa taas. Olen jo aika lähellä puun latvaa. Kävelen vielä pari askelta ja olen perillä. Minä onnistuin. Hymyilen. Ihastelen maisemaa. Loputonta metsää.

Katson alas ja horjahdan. Silmäni suurenevat. Jalkani ovat melkein irronneet jo puusta. Kuin aika olisi hidastunut. Käteeni tarttuu jokin. Toinen käsi. Se pitää minut ilmassa.
Katson ylös. En näe kuitenkaan ketään.
Tajuan liian myöhään, että en tajunnut kiivetä rungolle takaisin. Nyt tipun. Kylkeeni osuu jokin. Ihan kuin minä. Ihminen. Toinen ihminen.

Olemme ilmassa vielä. Huudan säikähtäneenä. Tipumme suoraan lehtien peittämän maan läpi tyhjyyteen lehtiä leijaillen ympärillämme.

Pimeys.

Words: 349