Unohdettu

Luku 6

Katkaisin tuijotuksen.

Huokaisen itsekseni. E minä tiedä mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä. En ole tavannut ketään toista ihmistä moneen vuoteen.

"No mennäänkö tutkimaan tätä paikkaa?", kysyn Milolta potkiessani hiekkaa hermostuneena jalallani.
"Käy mulle", poika vastaa

Jostain kuuluu naurua. Nousemme ylös.
"Olenko...minä tuossa?", kysyn hämmentyneenä. Katson kuusivuotiasta minääni räpäyttämättä silmiäni. Huomaan noin minua hiukan vanhemman pojan vierelläni leikkimässä hiekalla.
"Toihan oon mä", Milo tajuaa.
"Mihin ne on menossa... tai siis me!", minä korjaa ja katsoo kuinka kaksikko lähtee kalliota kohti.
"Tuu!", Milo kutsuu, "Mennään kattoo mitä me tehään" Vastaan myöntävästi ja niin me lähdemme seuraamaan kaksikkoa.

Kiviä ropisee maahan kun seuraamme meitä. Kuusivuotias minä riemuhtaa, että pääsi ylös asti.
"Mennään katsomaan mitä tuolla alhaalla on!", pikku Milo ehdottaa. Hän katsoo reunaa.
"Voi ei...", minä henkäisen. Nyt ymmärrän. Ymmärrän kaiken. Seuraan katseellani kuinka minä menen reunalle ja kurkin alas kivikkoon, jota hakkaavat aallot.
"Eiiiii!", huudan niin kovaan kuin pystyn. Mitä ihmettä. Kuusivuotias minä käännyn ympäri ja katsoo pikku Miloa.
Näen kuinka kallio lohkeilee allani. Maa sortuu ja halkeilee. Pikku Milo yrittää antaa kätensä minulle, että pääsisin turvaan. Silloin kallio lohkeaa.

"Milo!", minä huudan. Olen pikku minäni kehossa ja Milo omassaan ilmeisesti.
Milo katsoo minua. Hänen silmissään kiiltää pelko. En ole ennen nähnyt sitä. En sellaista pelkoa kenelläkään. Tipun vain ilmassa tietämättä mitä tapahtuu. Kuinka minulle käy. Kuinka meille käy. Suljen silmäni ja toivon tämän olevan vain pahaa unta. Se ei kuitenkaan ole sitä. Kaikki on totta. Aika tuntuu hidastuvan. 
"Merinda!", poika huutaa vielä kerran. Ne ovat hänen viimeiset sanansa, kuten minun Milo. Rikomme yhdessä meren aaltoisen pinnan samalla kun tipumme kivikköön.

Kipua.

Itkua.

Huutoa.

Words: 265