Unohdettu

Luku 4

"Hauskaa", minä nauran. Tepsuttelen pehmeällä rantahiekalla. Minun pienen pienet varpaani uppoutuvat hiekkaan.
"Tule kiivetään tuonne ylös", vieressäni kikattaa ruskea hiuksinen poika.
"Joo!", vastaan innoissani suloisella taapero äänelläni. Minulla on päälläni vaaleanpunainen koko uimapuku.
Kiipeämme ylös kalliota pitkin. Kiviä ropisee alas. Pääsimme huipulle. Riemuhdan. Näköni pimenee.

Huutoa.

Itkua.

Kiljuntaa.

Pimeys.

Herään hikisenä ja huohottaen. Makaan maassa. Maa on kova. Varmaankin kiveä. Mutta pääni makaa jotain pehmeää vasten. Siirrän käteni päätäni vasten tunnustellakseni, mikä se on. Tunnen jotain kovaa kangasta. Ihan kuin farkun lahje.

Nousen ylös istumaan ja katson taakseni. En näe kuitenkaan ketään. Laitan käteni samaan kohtaan. Siinä tuntuu sama farkku kangas ja jonkun jalka. Säikähdän ja siirrän käteni pois sen päältä maahan. Pian jonkun toisen käsi koskettaa sitä. Nostan käteni pois ja vilkaisen kohtaa.

Siirrän epävarmuuteni pois rohkeuden tieltä. Mitä hävittävää minulla on ajattelen ja laitan käteni takaisin maahan. Pian jonkun toisen käsi asettuu sen päälle. Se tuntuu kylmältä. Siirrän käteni käden päälle ja liutan omaani hänen käsivartensa päällä. Hän on aika rento, totean. Saavun olkapäälle ja siitä niskaan. Hipaisen hänen poskeaan sormellani. Se tuntuu pehmeältä. Hymyilen.

Nyt on hänen vuoronsa. Hän siirtää kättään käsivarttani pitkin. Värähdän kauemmas. En ole tuntenut kenenkään kosketusta ihollani moneen vuoteen. Laitan nolona käteni takaisin. Poika laittaa kätensä olkapäälleni. Tunnen hänen kätensä t-paitanihihan läpi. Seuraavaksi käsi siirtyy niskani taakse. Jähmetyn. Käsi siirtyy leuan alle ja siitä poskelleni ja hipaisee sitä, sitten se siirtyy kauemmas.

Nousen ylös hetken päästä ja katselen maisemaa. Olemme vuorella. Alhaalla on vesiputous ja metsää. Haluaisin mennä tutkimaan paikkaa. Yritän näyttää kädellä, että mennään tänne. Sitten muistan, että hän ei näe minua tai minä en häntä. Olempa typerä. Nostan kiven maasta, hänen pitäisi nähdä se ainenkin. Kaikella loogiikalla. Pian näen toisen ilmassa leijuvan kiven. Tunnen itseni fiksuksi.

Lähden kävelemään mäkeä alas vuorelta. Kiviä ja hiekkaa ropisee alas mukanamme.

Hetken päästä saavumme vesiputouksen laelle. Vesiputouksen pauhu huumaa korvia. Se on rentouttavaa, mutta samalla kovaäänistä. Voisin kuunnella sitä koko loppupäivän.

Kävelen reunalle katsomaan alas tippuvaa vettä, joka muodostuu järveksi, josta lähtee pienempiä puroja ja jokia. Toiset pienempiä toiset taas isompia.

Kuulen takaani askelia. Poika haluaa varmaan, että tulen kauemmas reunasta. Hän heiluttaa kiveä merkiksi tulla tänne päin. Juuri kun lähden kävelemään häntä kohti maa rakoilee allani. Poika lähenee minua ja yrittää napata kädestäni kiinni.

Mielessäni välähtelee muistoja.
"Tule Merinda", poika huuta, "Äkkiä!"
Alan hahmottamaan pojan ulkonäköä, samalla kun kallio murenee allani.
Poika ryntää minua kohti ja tarttuu kädestäni.
Me tipumme alas. Näen pojan nyt kokonaan. Hänellä on brunet kihara tukka ja ruskeat silmät, jotka tuijottavat minua.
"Milo!", minä huudan kyynnelten valuessa poskilleni kun ymmärrän minkälaisessa vaarassa olen.

Hän katsoo minua lumoutuneena samalla kun tipumme veteen. Katson häntä takaisin. Miltäköhän minä näytän? Arvelisin, että linnunpesältä tai tämän paikan kauneimmalta kaunottarelta. Veikkaan molempia ja naurahdan ajatuksiani. Eli siis en kummemmalta kuin hän itse.
"Milo hengittelijä", tokaisen hymyillen.
Poika naurahtaa ennen kuin rikomme jääkylmän järven pinnan.

Kaikki pimenee.

Words: 474