SOLOVJOV

10

PETJA

Näin tutun poikaporukan kaupan kulmalla. Tunnistin yhden niistä Jenseniksi, joka oli aiemmin nurissut, kun Rauli oli jättänyt sen ja sen kaverit mun vuoksi kahvilaan keskenään istumaan. Käänsin äkkiä katseeni ja vedin hupun päähäni esittäen samalla hartaan toiveen, ettei toiset olisi ehtineet huomata taikka tunnistaa mua. Turha toive, sillä seuraavaksi kuulin huudon takanani: "Hei sinä, oota vähän!"

Kuulin raskaat askeleet ja käännyin hitaasti ympäri. Jouduin siristelemään auringon valossa ja sain katsoa hieman yläviistoon, sillä mua puhutellut kaveri oli sangen pitkä.

"Sinähän hengasit Raulin kanssa silloin yksi ilta. Mikä sun nimi olikaan?"

"Petja", vastasin hiljaa.

"Niin, aivan. Kas, kun en heti tunnistanut, mutta sä taidat olla sen Pavelin broidi. Pavel Solovjov. Eikös se ole sun isoveli?"

Nyökkäsin ja mua vähän puistatti toisen mairea virne, kun se seisoi siinä niin tyytyväisenä itseensä, kuin hän olisi ratkaissut suurenkin mysteerin mun henkilöllisyyden selvitettyään. Mä vaan saatoin kelata mitä se tekisi tällä tiedolla.

"Mä vaan muistelin, että eikö sun veli istunutkin linnassa pari vuotta, kun ajeli vähän tappavasti maantiellä."

Mä vilkaisin sivuilleni ja mua alkoi vituttaa tää kaveri. Mitä se oikein musta tahtoi?

"Mitä sä haluat?", kysyin siltä suoraan. Mä en kaivannut sen vihjailuja tai muistuttelua meidän menneisyydestä. Mä muistin sen varsin hyvin muutenkin jokaikinen päivä.

"Rauli ei sua taida tunnistaa, mut mä tunnen sut ja sun veljen ja tiedän mitä ootte tehneet. Vittu tekis mieli nirhata sut tässä paljain käsin."

Kohotin leukaani. "No tee se. Nirhaa mut tässä. Mun elämällä ei muutenkaan ole enää mitään tarkoitusta."

Jensen naurahti kuivasti. "Mielihyvin sen tekisin, mutta annan Raulille sen kunnian ja mahdollisuuden antaa samalla mitalla takaisin, mitä te veljekset olette tehneet hänen perheelle."

"Sä et puhu sille mitään. Mä teen sen, jos joku", murahdin.

Toinen katsoi mua arvioiden ja kumartui sitten aavistuksen lähemmäs mua.

"Jos sä satutat Raulia vielä yhtään enempää, tai jos mä kuulen sen suusta jotain muutakin, kuin vaan sun tunnustuksen teoistanne, mä tulen ja oikeasti nirhaan sut, ellei Rauli sitä ole jo tehnyt. Se jätkä on saanut kärsiä jo ihan tarpeeksi teidän vuoksenne."

Mä kuuntelin Jensenin uhkauksia suu viivana. Arvostin sen suojelutahtoa kaveriaan kohtaan. Mulla ei ollut  koskaan ollut sellaista ystävää, joka olisi puolustanut mua kipeän paikan tullen. Olin oikeastaan aina ollut yksinäinen kulkija. Pavel oli ollut se, jonka kanssa olin pääsääntöisesti viettänyt aikaa, jos jonkun kanssa olin. Eikä siinä mitään, tykkäsin ihan olla oman elämäni Nuuskamuikkunen, mutta aina välillä kaipasin sitä frendiä, jonka kanssa hullutella ja jutella asioista maan ja taivaan väliltä.

Sitten mieleeni tuli Laura, mun ekan lukio vuoden luokkakaveri, jonka kanssa hengasin koulussa. Muistin, että Lauran tavaramerkki oli aina ollut punaiset hiukset. En ollut nähnyt tyttöä kuin pari kertaa sen jälkeen, kun jätin lukion kesken. Mitäköhän sille kuului?

"Ymmärsitkö sä nilkki mitä sulle sanoin?", Jensenin kysymys herätti mut ajatuksista.

Sanoin ymmärtäväni. Toinen katsoi mua hetken kulmiensa alta, kunnes jätti mut yksin kadulle seisomaan. Seurasin miten se palasi omiensa pariin ja nämä mulkoilivat mua arvostelevasti kauempaa. Yksi niistä näytti mulle keskaria. Mä vaan käännyin ja lähdin kulkemaan pää painuksissa kohti kotia.

----

Myöhemmin illalla juttelin Pavelin kanssa. Se kyseli työstäni Heliövaaroilla ja kummasteli mun kaveraamista niiden pojan kanssa.

"Ei Rauli tunnu edes tunnistavan mua tai sua. Ei sun kannata siitä murehtia", kerroin sille. Jätin mainitsematta Jensenin ja sen kaverit, jotka varsin selkeästi ilmaisi kantansa meihin Solovjoveihin.

"En mä sitä murehdi. Mietin vaan mitä sitten, kun asia tulee ilmi. Meinaatko kertoa sille vai mikä tää sun suunnitelma on? Mulle ei ole ihan valjennut."

"Ei mulla ole mitään suunnitelmaa. Kunhan siivoan ja tienaan rahaa. Rauli nyt on ollut ystävällinen mua kohtaan, siinä se. Ei tällä kaverisuhteella voi olla toivoa, kuten hyvin tiedät. Meidän menneisyys tulee sille jossain vaiheessa kuitenkin esiin."

Pavel nyökkäsi ja lähti kohta huoneesta jättäen mut omiin mietteisiini.