SOLOVJOV

15

PETJA

Oli taas maanantai ja mä olin saanut siivouksen tehtyä ja kamat pakattua kassiini. Vilkaisin kelloon, joka näytti sen verran, että Rauli yleensä saapui kotiin koulusta. Pari minuuttia yli normi ajan ovi kävi ja mä vetäydyin piiloon työkassin ja kenkien kanssa. Naurettavaa, mutta en ollut vieläkään valmis kohtaamaan vanhempaa jätkää.
Kun totesin reitin selväksi, hiippailin kassi olallani eteiseen. Sain kengät jalkaani ja olin jo voitonriemuisena avaamassa ovea, kun kuulin takanani rykäisyn.

Käteni jähmettyi ovenkahvalle ja puristin silmäni kiinni, kun tunsin nolostumisen kirivän rytinällä lävitseni.

"Petja, please. Eiks tää sun toiminta ole jo vähän lapsellista?"

Käännyin hitaasti ympäri ja kohtasin toisen miehen, joka seisoi vähän matkan päässä kädet puuskassa.
Laskin työkassin alas jalkojeni viereen ja tajusin Raulin olevan oikeassa.

"Sori, mä vaan...vittu." Että mua hävetti. En pystynyt katsomaan toista edes silmiin.

"Anteeks, jos oon aiheuttanut sulle hankalan olon toiminnallani. Muakin nolottaa ihan sairaasti. En tee niin enää toiste."

"No kiitti, kun se oli vaan vähän... En tiiä... Outoa? Tai siis, kun mä luulin, että me ollaan vaan kavereita."

Rauli hieraisi niskaansa. "No joo, niin me ollaankin. En mä tiedä mitä se oli. Mut voitaisiinko unohtaa se ja olla niin kuin ennenkin? Musta olisi kiva hengata taas."

Nyökäytin ja Rauli näytti selvästi helpottuneelta. Mäkin olin, kun oltiin saatu asia käsiteltyä.

"Haluisiks hengata nyt?", blondi kysyi.

----

RAULI

Keinu heilahti eteenpäin ja vatsanpohjaa kouraisi. Keho tuntui kevyeltä ja irtautuneelta kaikista ongelmista ja velvollisuuksista. Sitä saattoi ottaa niin kovat vauhdit, että keinun liitokset nitisi ja nauruhermoja kutitti. Kun suoristi kehon ja ojensi jalat kohti sinistä ääretöntä taivasta, saattoi tuntea olevansa lähes ylösalaisin ja että kaikki esteet katoaisivat. Sai vain lapsekkaasti kisailla vauhdin hurmassa toisen kanssa ja keinua pään pyörryksiin.

Mutta jo ensimmäisen jarrutuksen kohdalla todellisuus kiskoi takaisin maankamaralle ja piti olla taas se cool aikuinen.

Istuin keinussa ja potkin keinulle toisella jalalla laiskasti vauhtia.

"Sun veli on muuten ihan saakelin kuumottava", sanoin ja sain Petjan tyrskähtämään viereisessä keinussa. Musta oli kiva kuulla sen nauravan. Ne kerrat, kun olin nähnyt sen nauravan, oli melko harvassa. Mutta äsken keinuessaan Petja oli nauranut ja näyttänyt niin onnelliselta. Mun sydän oli hullaantunut tästä näystä ja jättänyt lyönnin välistä. En ollut ennen nähnyt sitä sellaisena.

"No joo, on kai se vähän", toinen vastasi ja piirsi kuluneen kenkänsä kärjellä hiekkaan viivoja. Sen kengät oli joskus olleet valkoiset, mutta aika oli värjännyt ne harmaiksi.

"Ai vähän?"

"Niin, mut se vaan tahtoo suojella mua. Perhe on sille kaikki kaikessa", Petja puhui katse puiston ohittavassa kovaäänisessä teinijoukkossa. Kyllä mä ymmärsin. Oli perhe mulle myös tärkein. Nyt se oli vaan rikkinäinen puolikas kokonaisesta, mutta edelleen tärkeä.