SOLOVJOV

25

PETJA

Kului päivä ja toinenkin, mutta Raulin lupaamaa soittoa ei kuulunut. Mä en tiedä olinko pettynyt vai helpottunut.

Työpäivä kului ja vilkaisin varmaan ties monennenko kerran puhelinta, mutta se oli edelleen tyhjä Raulin ilmoituksista. Tosin Laura oli lähettänyt tulen katkuisen viestin mulle, missä se kertoi miten perseestä olin ja joka sisälsi sen verran alatyylistä tekstiä mua kuvaamaan, että poskia ihan rupesi kuumottamaan.

Mä olin päätynyt tapailemaan Lauraa puolivuotta sitten, mutta meidän romanssia ei pystynyt katselemaan ruusunpunaisten linssien läpi. Mä en tiedä missä oli mennyt pieleen ja mistä ne kaikki riidat tuli meidän välille. En myöskään ymmärtänyt, miten mä aina onnistuin tekemään jotain väärin. Kun oltiin oltu frendejä, me oltiin tultu aina hyvin toimeen. Laura oli viikonloppuna sitten jättänyt mut yökerhon pihalle pitelemään punertavaa poskeani. Oltiin erottu ja palattu yhteen varmaan kolme kertaa yhdessä olomme aikana. Oltiin toivottomia ja musta tuntui, etten jaksanut enää yrittää sen kanssa. Mutta silti löysin itseni jonkin ajan päästä sen sängystä miettimästä miten tässä nyt oli taas näin päässyt käymään.

Puhelin sujahti takaisin taskuun ja jatkoin villakoirien metsästystä sängyn alta. Mä tein edelleen kotisiivouksia. En tietenkään enää Heliövaaroilla, sillä olin pyytänyt toista kohdetta sen tilalle tekosyyn varjolla, kun todellinen minä oli paljastunut Raulille.

Sammutin imurin ja keräsin pitkän johdon rullalle. Vielä lattioiden pyyhintä ja päivän viimeinen kohde olisi valmis. Onneksi, sillä kello lähenteli jo puoli kolmea ja olin herännyt jo kuuden maissa. Mun työt päättyisi kolmelta ja mun pitäisi sitä ennen ehtiä toimistolle viemään kamat ja pyykit pesuun. Mulla oli mennyt töissä tavallista kauemmin, kun olin ollut niin mietteissäni ja vilkuillut vähän väliä puhelinta, niin kuin en muka kuulisi, jos se soisi.

Mitä mä oikein odotin? Että Rauli olisi antanut mulle anteeksi ja haluisi olla mun kanssa taas kaveri? Mä en antaisi itselleni ikinä anteeksi, niin miksi vitussa Raulikaan antaisi?

Suljin ulko-oven perässäni ja kävelin mua odottavan auton luo. Mä en itse ajanut autoa, en sattuneesta syystä pystynyt tai halunnut hankkia korttia, niin mun onneksi töissä oli onnistuttu järjestämään niin, että pääsin työkaverin matkassa kohteisiin, sen tehdessä lähellä samalla omia kohteitaan.

"Rankka päivä?", Suvi kysyi, kun istuin pelkääjän paikalle huokaisten.

"Ei silleen. Jotenkin vaan on tökkinyt tekeminen tänään."

Suvi nyökkäsi, mutta ei kysellyt enempää vaan alkoi kertomaan omasta päivästään. Se tunsi mut jo sen verran hyvin, että tiesi, etten välittänyt alkaa avautumaan kummemmin omista asioistani. Mä puhuin sitten kun siltä tuntui.

----

Viikon kuluttua kävelin vanhasta tottumuksesta valkoisen talon ohi ja satuin vilkaisemaan sen pihalle. Pysähdyin ja työnsin kädet housujen taskuihin.

Rauli istui talon rappusilla ja kohotti katseensa muhun. Toinen ei sanonut mitään, katsoi vain ja välillämme vallitsi hiljaisuus. Kohta Rauli nousi ja käveli ohitseni. Mä lähdin seuraamaan sitä.

Kulkumme vei junaratoja ylittävälle katetulle sillalle. Sillan vaaleat seinät oli pahoin töhritty. Hyvä, että alla olevat raiteet erotti maalien alta.

Rauli nojasi selkäänsä sillan kaiteeseen ja mä tein samoin. Junien opastinvalot paistoivat punaisina pleksien läpi ja alkoi olla jo hämärää.

"Et soittanut", mä totesin avaten keskustelun. Oltiin oltu vaitonaisina tänne tuloon asti. Mä yritin olla neutraali, mutta aavistus katkeruutta kuulsi äänestäni.

"En niin."