SOLOVJOV

29

RAULI

Sairaalassa oli steriili tuoksu ja kirkkaat valot. Paikka herätti muistoja neljän vuoden takaisista käynneistä, mutta yritin sysätä ne pois. En halunnut muistella niitä.

Nousin hissillä kolmanteen kerrokseen ja astuin siitä pois aulaan. Etsin katseellaani tuttuja ja silmäni tavoittivat lopulta miehen, joka istui käytävällä huoneen viisi edustalla kylmäpussia leukaansa painaen.

Lähestyin sitä. Toinen kohotti katseensa muhun ja ampaisi sitten seisomaan, kun tunnisti mut.

"Mitä sä täällä?", toinen kysyi silmät suurina.

"Sun äitis soitti", vastasin ja katselin vähän ympärilleni, josko naista olisi näkynyt.

"Mutsi on Pavelin luona", Petja selitti, kuin olisi lukenut mun ajatukset ja osoitti huonetta numero viisi vapaalla kädellään. Toisella se piti edelleen kylmäpussia leuallaan.

Nyökkäsin. "Ootko okei?", kysyin sitten siltä.

"Oon mä."

"Entä Pavel?"

"Ihan ok sekin jo", Petja kertoi.

Petja vaihtoi painoa jalalta toiselle ja näytti selvästi siltä, että sitä vaivasi mun paikalle tulo. Katselin sen kasvoja ja Petja varmasti huomasi sen, että paloin halusta saada selityksen sen ruhjeille, koska sanoi: "Pavel ja mä otettiin vähän yhteen. Siks nää", ja osoitti sormellaan naamaansa.

Musta sen ja Pavelin kamppailua kuvaamaan valittu termi 'vähän', oli vähättelyä sen naaman ruhjeisiin nähden. Mustelmat olivat aikamoiset, huuli halki ja vasen silmä oli turvonnut osittain umpeen. Ruhjeita oli paikkailtu, mutta ne näkyivät silti selvästi.

"Mistä te riitelitte, jos saa kysyä?"

Petja näpräsi pukemansa tuulitakin hihaa ja vilkaisi ympärilleen käytävällä. "Voidaanko mennä ulos?", hän kysyi ja nakkasi käytetyn kylmäpussin lähimpään roskakoriin.

Me lähdettiin sairaalasta ja käveltiin viileässä pimenevässä illassa. Petja pysähtyi katua reunustavan muurin luokse ja nojasi siihen.

"Pavel ei oikein tykännyt sun ja mun kaveraamisesta", hän sitten kertoi tovin hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisi nopeasti mua. Mä pakostakin mietin, että Petjalla oli jännä ajatus kaveruudesta. Mä itse koin tän meidän jutun vähän isommaksi kuin pelkäksi kaveruudeksi.

"Okei, mitä se sit sanoi?"

"Kaikkee paskaa, jota en jaksa alkaa tässä toistamaan, mut se oli nähnyt meidät siellä sillalla. Puitiin sitä asiaa jo aiemmin, mut tällä kertaa se oli juonut ja haastoi asiasta uudemman kerran. Sit vaan mulla kilahti ja huusin kaikenlaista shittiä sille", toinen selitti ja nyhti muurista irti sammalta sormillaan. Mä olisin halunnut kovasti tietää, mitä Petja oli tästä kaikesta mieltä, mitä se oli meistä mieltä. Arastelin vähän kysyä siltä asiasta.

"Ja siitä se veti sit pultit vai?"

"Joo ja ilmeisesti kaiken päätteeksi... överit." Viimeisen sanan toinen sanoi hiljaa. Asia oli vielä arka ja Petjasta huomasi, että sitä huoletti Pavelin meininki.

"Säkö sen löysit?"

Petja nyökkäsi ja se näytti vaipuneen omiin muistikuviin tapahtuneesta. Sen naamalla kävi erilaisia tunteita, mutta petjamaisesti se piti kaiken itsellään ja sisällään, vaikka olisin halunnut kuulla ja olla sen tukena tässä asiassa.

Mä vilkaisin kadun liikennettä, mutta tähän aikaan illasta alkoi olla jo harvakseltaan kulkijoita, joten uskalsin lähestyä Petjaa. Kurotin kättäni ja kosketin sitä olkavarresta. Petja vilkaisi kättäni ja nosti katseensa muhun, mutta ei tehnyt elettä hätistääkseen kättäni pois. Mä astuin sen lähelle ja vedin sen halaukseen.

"Mä oon pahoillani", kuiskasin sille.

----

PETJA

Nyt sen kädet oli mun ympärillä ja se kuiskasi mun korvaan olevansa pahoillaan. Ei sen tarvitsisi olla. Ei sen tarvitsisi olla mun puolesta yhtään mitään.

Mä olin paljon miettinyt tätä, mun ja Raulin koko juttua. Mä en tiennyt mitä tämä oli ja mitä mä mietin tästä. Raulin kanssa oli kivaa ja sen suuteleminen sai mussa aikaan erikoisia tuntemuksia kaikkialla kehossa, mut mä olin erittäin hämmentynyt siitä, enkä kokenut sitä hämmentävää tunnetta mukavaksi. Pavelin reaktio oli paskonut mun tuntemuksia lisää ja saanut mut inhoamaan itseäni ja mun tunteita toista miestä kohtaan entistä enemmän ja miettimään uudemman kerran mitä mä olin tekemässä.

Raulin syli oli lämmin ja suljin hetkeksi silmäni. "Ei sun tartte olla", sanoin kotvan päästä ja irrottauduin sen otteesta. "Eikä meidän kannattaisi enää jatkaa tätä, mitä tämä sitten onkaan."

Rauli otti askeleen taaemmas ja katsoi mua. "Onks tää nyt sun mielipide vain Pavelin?"

"Mun... sen... Mitä väliä sillä on? Pavel teki tän, koska näki mut sun kanssa siellä sillalla. En mä kestä ajatusta, että mä inhotan sitä niin paljon, että se on valmis vetämään lääkkeillä ja alkoholilla överit sen vuoksi."

"Ei sun tartte estää omaa onneasi vain, koska Pavelilla on joku asennevamma meidänlaisia kohtaan."

Silmäni suurenivat ja nostin käteni eteeni. "Vou, hetkinen...meidänlaisia?" Mitä Rauli oikein musta kuvitteli?

"Niin ja mä tiedän tasan tarkkaan, että ainakin Noora olis hyväksynyt mut tälläisenä kun oon. Ja uskon, että Pavelkin aikanaan hyväksyy."

"Ai luuleksä, että mä oon nyt joku homo vai?", kysyin aavistus huvittuneisuutta äänessäni, vaikka tilanne ei mua oikeastaan huvittanut vaan pikemminkin ahdisti.

Rauli kohautti olkiaan. "Ootko sä?"

"No vittu en ole", älähdin ja laitoin kädet puuskaan. "Sun olis varmaan parasta nyt mennä."

"Mitä sä tarkoitat?"

"Mene nyt vaan, oo niin kiltti", pyysin turhautuneena. Mä en enää jaksanut puhua tästä kun tuntui, että se vei musta kaiken voiman. Olin muutenkin ihan loppu päivän tapahtumista ja nyt toinen halusi vatvoa meidän välisestä suhteesta, mistä mä olin ihan pihalla jo muutenkin.

Rauli katsoi mua hetken alta kulmien ja mä katsoin sitä haastavasti takaisin. Vaalea tukka valui sen silmille, jonka se veti kädellään pois edestä.

"Hyvä on. Miten vain haluut", toinen sanoi viileästi ja kääntyi. Seurasin, miten sen hahmo hävisi pian näkyvistä läheisen talon kulman taa.

Hautasin kasvoni käsiini ja nojasin polviin. Elämä oli sitten vaikeaa.