SOLOVJOV

27

PETJA

'Sä et oo sellainen. Tämä on vain joku vaihe. Sä et tunne mitään Raulia kohtaan', puhuin itselleni, kun katsoin kuvajaistani vessan huuruisesta peilikaapin ovesta. Tummat hiukset valuttivat vettä kasvoilleni ja olkapäilleni. Poskessani punoitti jälki.

Mä en halunnut tuntea näin. Mä en halunnut tuntea vetoa Raulia kohtaan. Mä olin aina ajatellut olevani hetero. Mun oli oltava. Henkeen ja vereen. Tätä haluamaani kielteistä tunnetta kannusti Pavelin häikäilemätön inho mua kohtaan, jonka se oli kohdistanut muhun, kun olin palannut kotiin sillalta.

----

Saavuin vaitonaisena kotiin Raulin kanssa sillalla vietetyn hetken jälkeen. Potkin kengät jalasta ja ripustin takin naulakkoon. Mun ajatukset myllersi. Tunsin olevani ihan sekaisin. Rauli oli tunnustanut olevansa ihastunut muhun, vieläkin. Mä en ollut osannut sanoa sille mitään, olin vain nyökytellyt kuin mikäkin vieteripää.

Olohuoneessa kohtasin Pavelin, joka seisoi siellä kädet puuskassa. Toinen vaikutti odottaneet mua.

"Missä mutsi on?", kysyin, koska en kuullut äidin tavallista höpötystä, mitä normaalisti kuulin, kun tulin kotiin.

"Ulkona", Pavel vastasi lyhyesti.

"Mitä nyt?", kysyin siltä, sillä sen olemus huokui ongelmia. Mä jäin siihen sen eteen, vaikka mun olisi ennemmin tehnyt mieli kaatua omaan sänkyyni ja jäädä kieriskelemään mun tunne ongelmissa.

"Mä näin teidät. Mitä hittoa sä luulet tekeväsi?", Pavel kysyi, eikä se peitellyt inhoa äänessään. Jäykistyin täysin ja mun korvissa humisi, kun tajusin mitä Pavel tarkoitti sanoessaan, että oli nähnyt meidät.

"Mitä papakin ajattelisi susta, kun palaa kotiin ja kuulee poikansa homosteluista vanhemman jätkän kanssa!", Pavel ärähti.

Jostain sain rohkeutta tuhahtaa ääneen sen sanoille. Mä en ymmärtänyt miten Pavel edelleenkin jaksoi uskoa faijan palaavan kotiin. Sen lähdöstä oli jo kuusi pitkää vuotta, mutta edelleen veli uskoi. Mä olin luopunut toivosta faijan paluuseen jo kahden vuoden jälkeen. "Faija ei palaa kotiin."

Pavel mulkaisi mua silmät kapeina. Sitä ärsytti mun vastaväitteet ja se, etten jaksanut uskoa faijaan ja se, että tunsin miestä kohtaan pelkkää katkeruutta. "Älä selitä."

"Usko jo, faija ei tuu ikinä palaamaan kotiin! Ei ikinä!", huusin, koska sen jankkaaminen alkoi ärsyttää mua.

Silloin Pavel läimäisi mua.

Pavel oli aina ollut isänsä poika. Se oli imenyt isästä piirteitä ja tapoja itseensä ja mitä vanhemmaksi se kasvoi, sitä selkeämmin erotin ne. Sille oli ollut tosi kova paikka isän lähtö. Ne oli olleet aina niin tiiviisti yhdessä ja Venäjän kieli oli yhdistänyt niitä. Mäkin sitä kieltä osasin, mut en yhtä hyvin kuin Pavel.

Seisoin siinä käsi poskella, katsoen veljeäni epäuskoisena suu auki. Se ei ollut ennen lyönyt mua, ellei otettu huomioon lapsena puolin sun toisin annettuja läpsäisyjä. Mutta ne olikin ihan eri tasoa kuin tämä.

"Sori Petja", Pavel pyysi järkyttynyt ja katuva ilme kasvoillaan. Se yritti lähestyä mua, mutta astuin siitä kauemmas. Mä katsoin sitä vihaisena. Poski kihelmöi käteni alla.

"Mä vaan... Anteeks. Mun ei olisi pitänyt-"

"Ei niin", sanoin sille myrkyllisesti.

Pavel haroi hiuksiaan ja sen hallitseva olemus oli murentunut ja siitä paistoi pieni epävarmuus. Lyönti oli säikäyttänyt sen.

"Mä vaan järkytyin siitä mitä mä näin tänään. Mitä te teitte. Usko mua, tää Rauli hässäkkä... se, se on vaan ohimenevää, okei. Sä koet jotain shokkia ja vaihetta läpi, että tunnet hyvittäväsi sille jotain antamalla huomiota ja rakkautta itsestäsi sille, mut kuuntele mua", Rauli sanoi ja katsoi mua tiiviisti silmiin, "Sä et oo homo ja toi mitä touhuatte, ei ole okei."

"Joo joo, ole vaan hiljaa! En mä ole homo!", ärähdin sille. Mua ahdisti jo valmiiksi saatanasti ja Pavelin puheet vain lisäsi sitä. Ei ne auttaneet, vaikka se varmasti sitä toivoi.

"Okei, no hyvä, jos tunnet niin. Mut sun olisi varmaan parempi pitää vähän etäisyyttä siihen mieheen vai mitä?", Pavel sanoi.

Tiesin, ettei toisen kysymykseltä kuulostava lause ollut ehdotus, vaan pikemminkin käsky.

Nyökäytin pienesti, koska vastaan väittäminen ei olisi auttanut mitään. Olin jo poistumassa, kun Pavel vielä pysäytti mut sanoen: "Ja älä luulekkaan, ettenkö mäkin katuisi sitä neljän vuoden takaista onnettomuutta. Kadun mä ja toivoisin tietenkin, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut. Mut pakko elämässä on jossain vaiheessa mennä eteenpäin ja jatkaa omaa elämää. Sunkin pitäisi, Petja."

Nyökkäsin taas ja poistuin sitten olohuoneesta omaan huoneeseeni. Vajosin sängylleni selälleni ja annoin itkun vavisuttaa kehoani. Myöhemmin menin kuumaan suihkuun toivoen sen selvittävän ajatuksiani.