Wolfstar - Vaiettu rakkaus

Vaiettu rakkaus

Remuksen näkökulma:
Jamesin lopetettua puhumisen, olin hetken hiljaa. Tunsin, kuinka kyyneleet kerääntyivät silmiini ja valuivat ulos silmäkulmistani poskilleni. Muistin selkeästi kaikki ne oppitunnit ihmissusista ja pystyin jopa melkein kuulemaan pimeiden voimilta suojautumisen professorimme sanat:
"Täysikuun aikaan ne eivät muista edes omaa nimeään. Tappaisivat jopa parhaan ystävänsä." Niin minä juuri olin melkein viime yönä tehnyt, tappanut Siriuksen. Laitoin edelleen veriset käteni kasvojeni eteen ja yritin pyyhkiä kyyneleitä pois.

"Haluan nähdä Siriuksen!" sanoin päättäväisesti, vaikka ääneni melkein murtui puhuessani.

"Remus! Sinä olet vielä liian heikko. Matami ei ikinä päästäisi sinua pois vuoteesta näin nopeasti." James huudahti ja katsoi minua ihmeissään.

"James on oikeassa Remus! Sinun pitää levätä." Peter sanoi.

"Minä lepään vasta sitten kun tiedän, että paras ystäväni on kunnossa- ja elävien kirjoissa!" melkein huusin ja yritin nousta taas istumaan, vaikka se sattuikin. Sanojen "paras ystäväni" sanominen tuntui oksettavalta, mutta en voinut muutakaan. Pian Peter kuitenkin työnsi minut takaisin makuulle.

"Miksi sinä noin teit?" ärähdin.

"Ihan omaksi parhaaksesi!" hän sanoi ja katsoi minua vakavana.

Sitten kuulimme puhetta huoneeni ulkopuolelta ja hiljenimme kuuntelemaan keskustelua:

"Mikä hänen tilansa on Pomfrey?" kuulin Minervan kysyvän.

"Tällä hetkellä vakaa! Merlin vieköön onneksi ne pojat toivat hänet tänne ajoissa." Pomfrey huokaisi.

"Viime yön täysikuu oli hyvin voimakas Minerva! On syytä epäillä, että se vaikutti myös ihmissusien käytökseen." kuulimme Dumbledoren hunajaisen äänen sanovan.
"Tuleeko hän kuntoon?" hän jatkoi.

"Tästä ei tule helppoa, mutta yritän kuitenkin. Jos lääke toimii, hänelle jää vain muutama arpi, mutta jos ei... hänet täytyy kuljettaa Pyhään Mungoon" Pomfrey totesi.

Peterin näkökulma:
Kun keskustelu päättyi, Remus kalpeni hieman. Käännyimme Jamesin kanssa katsomaan häntä ja huomasimme, että Remus melkein itki taas.

"Tämä on minun syytäni!" hän huokaisi ja kyynel valui hänen poskeaan pitkin.

"Et ollut oma itsesi Remus!" yritin lohduttaa häntä.

"Susi on osa minua!" Remus totesi kylmästi ja päätimme olla puhumatta asiasta sen enempää.

Istuimme vielä hetken Remuksen seurana. Lopulta kaiken panikoinnin jälkeen hän nukahti ja lähdimme huoneesta hiljaa. Suljettuamme huoneen oven näimme Siriuksen. Hän makasi sairaalavuoteella tajuttomana ja Siriuksen rintakehän ympärillä oli verisiä siteitä. Nyökkäsimme hänen suuntaansa ja poistuimme sairaalasiivestä. Kävellessämme kohti Rohkelikkotornia emme sanoneet sanaakaan. Olimme surullisia molempien puolesta.

Remuksen näkökulma:
Illalla matami Pomfrey kävi huoneessani tuomassa hieman ruokaa ja sanoi, että minun täytyi olla täällä vielä huomiseen asti. Yritin vielä kerran pyytää häneltä lupaa Siriuksen luona käymiseen, mutta hän vain pudisti päätään. Loppujen lopuksi jäin yksin huoneeseeni tuijottamaan kattoa. Tutkailin jälkeen kerran sormenpäitäni. Matami oli ehkä puhdistanut ne verestä, mutta tuntui kuin veri olisi ollut niissä vielä. Se ei lähtisi koskaan! Kuu loisti verhojen takaa kasvoihini. Se ärsytti minua!

"Miksi sinä teet minusta hirviön?" kysyin katsoen ikkunasta ulos.

Seuraava päivä kului todella hitaasti. James ja Peter eivät päässeet käymään luonani sillä oli arki, joten heillä oli koulua. Olin jo sen verran paremmassa kunnossa, että olin noussut istumaan ja kävellyt huoneen poikki pari kertaa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua, alkoi vihdoin hämärtää. Kello löi kuusi kertaa huoneeni ulkopuolella ja pomppasin pystyyn. Sain vihdoin lähteä. Vaihdoin sairaalavaatteet omaan villapaitaani ja farkkuihin. Avasin huoneeni oven ja astuin ulkopuolelle. Hengitin hetken raikkaampaa sisäilmaa.