Wolfstar - Vaiettu rakkaus

Casanova

Siriuksen näkökulma:
Juoksin portaat alas eteisaulaan. Kello oli jo niin paljon, että siellä ei ollut enää ketään. Tunsin suurta halua juosta ovista ulos öiselle pihamaalle lammen rantaan purkamaan ajatuksiani, mutta tiesin että en voi. Jatkoin matkaani ja käännyin oikealle. Silloin juoksin päin tuvanjohtajaani ja kaaduin kiviselle lattialle. Minerva katsoin minua pitkään tuimasti.

"Poppy! Taisin löytää kadonneen potilaasi."

Pomfrey tuli ulos sairaalasiivestä ja ryntäsi minun luokseni. Hän tutkaili jokaista kasvonpiirtettäni ja laittoi kätensä otsalleni - aivan, kuin olisin sairas.

"Tajuathan sinä hyvä herra, että puolikuntoisena ei poistuta sairaalasiivestä! Kuume taitaa olla noussut-"

"Minä en ole sairas! Olen kunnossa, oikeasti!" väitin ja nousin istumaan.
Vasta siinä vaiheessa tajusin, että haavat ihollani vuosivat taas viileää punaista verta.
Ikävä kyllä se ei jäänyt matamilta huomaamatta. Hän nosti minut loitsun avulla ylös lattialta ja vei minut takaisin sairaalasiipeen. Matami sitoi haavani ja pakotti jotain hirveän makuista litkua alas kurkustani.

"Olet vielä koko huomisen päivän täällä. Onko selvä?" matami sanoi.

"Miksi viedä turhaan joltain oikeasti sairaalta vuode niin pitkäksi aikaa?" vastasin vakavissani. Yritin kuulostaa niin viisaalta kuin mahdollista ja matkin Remuksen äänensävyä.

"Itsehän sinä oman kehosi tunnet! Huomisaamuun sitten?"
Nyökkäsin vastaukseksi. Sen jälkeen Poppy poistui huoneesta.

Remuksen näkökulma:
Siriuksen lähdettyä jäin vielä hetkeksi istumaan ja katsomaan hänen peräänsä. Sirius oli lähtenyt melko nopeasti ehdotettuani suhteemme salaamista. Hän vaikutti surulliselta. En ollut itsekkään varma omista ajatuksistani, mutta väitin itselleni, että tein oikean päätöksen. Mutta toisaalta myös valehtelin itselleni! En minä tätä halunnut. Minä rakastan Siriusta, mutta pelkään liikaa muiden mielipiteitä ja sitä miten he suhtautuisivat meihin. Pitäisikö Sirius minua outona sen takia? Hänellähän oli tarpeeksi vaikeaa oman perheensä kanssa ilman tätäkin. Entä James ja Peter? MITÄ KELMEILLE TAPAHTUISI?!

Kävelin muotokuva-aukosta sisään autioon oleskeluhuoneeseen.
"Kaikki ovat jo nukkumassa!" ajattelin hiljaa ääneen.
Suuntasin askeleeni portaikkoon ja avasin makuusalimme oven hiljaa sillä tiesin, että James ja Peter nukkuivat sikeästi. Hiivin hiljaa oman pylvässänkyni luo ja otin pyjaman tyynyni alta. Vaihdoin sen nopeasti ylleni ja käperryin peittoni alle. Nukahdin melkein heti - olin uupunut tästä kaikesta.

James oli ilmeisesti unohtanut sulkea verhot sillä tunsin auringonsäteiden lämmön kasvoillani. Avasin silmäni hitaasti ja hieroin kasvojani. Tunsin jälleen uuden arven nenänvarressa, mutta olin jo tottunut niihin. Pian se muuttuisi vaaleaksi ja jäisi iholleni pysyvästi. Kuulin Jamesin pyörivän agressiivisesti omassa sängyssään ja en voinut vastustaa kiusausta:
"SUUTELE HÄNTÄ JAMES!"

Jamesin näkökulma:
Hätkähdin hereille ja nousin nopeasti istumaan. Hieroin nopeasti unihiekan pois silmistäni. Kuulin Kuutamon nauravan, suorastaan kuolevan nauruun omassa sängyssään. Myös Matohäntä oli herännyt ja äänteli agressiivisesti, mutta minusta se kuulosti enemmän rotan piipitykseltä.

"Anteeksi James! En voinut vastustaa kiusausta." Remus sai lopulta sanotuksi.

"Jos sinä olisit-" aloitin.
Silloin makuusalimme ovi avautui rämähtäen ja Anturajalka astui sisään. Nousin nopeasti sängystä, juoksin hänen luokseen ja hyppäsin hänen kaulaansa.

"H*mmetti Sirius! Sinä elät!"

"Kuolleeksiko luulit James?" Sirius kysyi.
"Sama uusiksi ensi täysikuun aikaan?" hän kysyi sarkastisesti. Tiesin, että aihe oli vakava, mutta en voinut olla nauramatta.