In This Chaotic World Know That You're Not Alone OSA 2 || Blind Channel

1. Neljäs muutto

Istun ravintolan ikkunapöydässä ja tuijottelen ajatuksissani ulos harmaaseen ja sateiseen syysiltaan. Pyörittelen sormeani edessäni olevan viinilasin jalan reunaa pitkin. Vesi ropisee ikkunaan ja seuraan pisaroiden valumista katseellani.

"Anteeks, anteeks, tiedän olevani myöhässä", kuuluu yhtäkkiä vierestäni. Säpsähdän ajatuksistani ja käännyn katsomaan juuri sateesta sisälle pölähtänyttä ystävääni. "Onneks mä oon tottunut", naurahdan Miskalle ja nousen halaamaan tätä.

Miska istahtaa minua vastapäätä ja kurottautuu nappaamaan viinipullon coolerista ja kaataa siitä pöydällä odottavaan lasiinsa. "Mm hyvä valinta", Miska huokaa maistettuaan lasista. "Aina", virnistän tälle takaisin.

"No mitäs elämään?" Miska kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen. Melko poikkeuksellisesti on vierähtänyt lähemmäs pari kuukautta, kun olemme viimeksi nähneet. "No mitäs mitäs, loma tuli ja meni, huomaa taas palanneensa arkeen", huokaan hieman turhautuneena.

"Onko ipanat raskaita?" Miska naurahtaa. "No ei, mutta onhan toi taas aika hyppy vaihtaa kutosista ekaluokkalaisiin. Kauhean herttainen porukka ne on kyllä, mutta täytyy taas opetella yhteiset tavat alusta asti", selostan vastaukseksi.

"No eiköhän se siitä pian taas", Miska sanoo ja koittaa yrittää hymyillä myötätuntoisesti. "Joo eiköhän", vastaan tälle. "No mutta, mites sun kesä?" vaihdan nopeasti aihetta, sillä tiedän, ettei minulla ole juuri enempää elämästäni kerrottavaa.

Miska alkaa heti hymyillä virnistäen, mistä tiedän tällä olevan tarinaa kerrottavana. "Anna tulla, ilmeisesti on ollut sutinaa", naurahdan tälle. Miska intoutuu selittämään vilkkaasti seikkailuistaan Rodoksella ja erityisesti kokemastaan lomaromanssista.

Jään kuuntelemaan tätä hieman kateellisena, sillä omat lomani olivat kuluneet pitkälti armeijan koulutushommissa. Mitään kovin jännittäviä tarinoita ei siis ole tarjolla. Nyökkäilen aina sopivissa väleissä, mutta todellisuudessa Miska ei edes huomaisi, vaikka en kuuntelisi tätä lainkaan.

***

"Koitetaan nähdä nyt vähän nopeammin, jooko?" Miska kysyy, kun olemme lähteneet ravintolasta ja päässeet sellaiseen kadunkulmaan, josta molemmat jatkaisivat omaan suuntaansa. "Joo todellakin", vastaan hymyillen ja kurottaudun halaamaan tätä hyvästiksi.

Moikkaamme vielä ja lähden sitten kävelemään kotiani kohti. Sade on muuttunut kevyeksi tihkuksi, mutta lähes yhtä ikävältä se tuntuu edelleen. Painan päätäni alaspäin ja tungen kädet takkini taskuun.

Onneksi matka ei ole pitkä ja pian olen kerrostaloni lämpöisessä rappukäytävässä. Harpon portaat oikeaan kerrokseen ja kaivan avaimet taskustani. Napsautan eteisessä valot päälle samalla, kun revin kenkiä jaloistani. Jatkan pidemmälle asuntooni ja napsauttelen lisää valoja mennessäni.

Nappaan keittiön kaapista lasin ja täytän sen vedellä. Jään tuijottelemaan jälleen ikkunasta, kun hörpin lasistani. Vilkaisen seinällä näkyvää kelloa, joka on valahtanut jo yli puolen yön. Päädyn kuitenkin käymään vielä pikaisesti suihkussa ennen kuin käperryn peiton alle ja nukahdan lähes välittömästi.

***

Säpsähdän hereille kuin sydänkohtauksen saaneena. Joudun hetken pohtimaan, mikä minut herätti, kunnes tajuan puhelimeni hälyttävän. Meinaan ensin ignoorata sen, mutta kun näen näytöllä ilmoituksen kertovan Jeninan yrityksestä soittaa videopuhelua, en voi jättää vastaamatta.

"Huomenta", vastaan haukotellen. Samalla Jeninan leveästi hymyilevät kasvot ilmestyvät ruutuun. En halua edes vilkaista, miltä oma juuri herännyt naamani näyttää ruudun alareunassa. "No mutta hyvää päivää", Jenina kailottaa pirteästi.

"Jo on aikakin herätä", Jenina jatkaa ennen kuin ehdin sanoa mitään. Pyöräytän tälle silmiäni. "Anna ihmisen nukkua, kun nukuttaa", tuhahdan. "Ai ai, onko sitä oltu viihteellä eilen", Jenina naurahtaa. "Miskan kanssa käytiin viinillä, ei mennyt edes myöhään", selostan.

"Ei tässä iässä kuule enää voi olla yli puolen yön ilman, että on täysin rikki keskiviikkoon asti", Jenina toteaa virnistäen. "Totta puhut, totta puhut", huokaan ja hieron väsyneitä silmiäni. "Oliko jotain ihan asiaakin vai soititko vaan moralisoidaksesi?" kysyn. Jenina virnistää entistä leveämmin ja kohotan tälle kysyvästi kulmaani.

"No tuota, miulla olisi vähän uutisia..." Jenina aloittaa ja vilkaisee puhelimen yli eteensä. Alan nyt vasta tuijottaa tarkemmin tämän ympäristöä. Kuvassa ei näy palmuja ja aurinkoa, kuten olen kuluneet viisi vuotta tottunut, vaan taustalla on selkeästi samaa synkkää harmaata kuin omankin ikkunani takana.

"Siis ootte Suomessa, ettekä ole kertoneet mulle mitään!" huudahdan. "Katottekin, että on aikaa nähdä", lisään vielä loukkaantuneena. Jenina näyttää kovin salaperäiseltä. "No siitä ei ole huolta, tämän on tarkoitus olla vähän pidempi vierailu", tämä lopulta kertoo.

"Kuinka pitkä?" kysyn innostuneena. "No silleen... Pysyvä", Jenina naurahtaa ja jää hengitystä pidättäen odottaman reaktiotani. Tuijotan Jeninaa suu auki enkä osaa sanoa mitään. "Oikeesti?" kysyn lopulta varovasti, sillä pelkään tämän olevan jokin jekku. Jenina näkyy menevän sisälle rappukäytävään, johon en kiinnitä sen enempää huomiota.

"No oikeesti, oikeesti", Jenina vakuuttaa. "Mikset oo kertonut mitään?" kysyn hämmentyneenä. "No mie halusin yllättää, joten yllätys", Jenina naurahtaa. Samassa kuulen ovikelloni soivan ja Jenina lopettaa puhelun.

Edelleen hämmentyneenä ja yllätyksestä sekaisin, ryntään ovelle, jonka takana seisoo ruskettunut paras ystäväni, jota en ole nähnyt aivan liian pitkään aikaan. Kaappaan Jeninan tiukkaan rutistukseen ja tunnen kyynelien kohoavan silmiini.

"Älä viitti, miutakin alkaa itkettää", Jenina naurahtaa huomatessaan kyyneleeni. "Anna mun itkeä, jos itkettää", napautan tälle takaisin. Vedän Jeninan mukanani sisälle ja suljen oven perässä. Tämä jatkaa kiinnostuneena peremmälle asuntoon.

"Tämmösen sitten hankit, aivan ihan kämppä", Jenina huokaa katsellessaan ympärilleen. "Joo, onhan tää kiva", myötäilen tullessani tämän perässä jaettuun keitti-olohuone tilaan. "Mä en oikeesti voi uskoa, että sä oot siinä", huokaan. "Ettehän te oo Joonaksen kanssa eronneet?" kysyn yhtäkkiä mieleeni juolahtaneen asian.

"Ei tietenkään, ihan mukana se tuli", Jenina vakuuttaa edelleen ympärilleen katsellen. "Mikä teidät sai nyt muuttamaan takaisin?" jatkan kyselyäni. "Ei mikään sillee erityisesti. Kyllähän myö aina tiedettiin, ettei tultais Jenkkeihin jäämään. Nyt vaan tuntui oikealta muuttaa takaisin", Jenina selostaa.

Nyökkään tälle onnellisena. Parempaa aamuherätystä en olisi voinut saada. "Oli miulla muutakin asiaa", Jenina toteaa hetken hiljaisuuden jälkeen ja alkaa kaivaa laukkuaan. Hän ojentaa minulle kirjekuoren, jonka otan vastaan kiinnostuneena.

Avaan kuoren ja kaivan sieltä esiin kortin, joka paljastuu kutsukortiksi. "Vai että ihan tupaantuliaiset" naurahdan lukiessani kortin sisältöä. "Joo, myö ajateltiin, että nyt kun ollaan takaisin, niin pitää juhlia oikein kunnolla", Jenina sanoo. "Ihana ajatus", hymyilen tälle takaisin.

"Ketä kaikkia ootte kutsunut?" kysyn vielä katsellessani korttia. "No kaikki, koko meidän porukan. Ei me olla kaikki oltu yhdessä varmaan kertaakaan sen jälkeen, kun silloin lähdettiin. Nyt on korkea aika", Jenina toteaa. "Niin on", vastaan tälle ja hymyilen koko ajan entistä enemmän.

"Eli mie voin varmaan olettaa, että sie oot tulossa?" Jenina kysyy hieman varovasti. "Totta kai, eihän tällaista voi jättää mistään hinnasta väliin", vastaan viipymättä. Käännän katseeni leveästi hymyilevään Jeninaan ja oma hymyni levenee vähintään samanlaiseksi.
--------------

Vihdoin tätä (toivottavasti) pitkään odotettua jatko-osaa. En uskalla luvata julkaisutahdista mitään, mutta yritän parhaani ✌🏼

Kiitos jos oot jaksanut odottaa ja tervetuloa kaikille uusillekin lukijoille (muistakaa kuitenkin lukea ensimmäinen osa ensin 😉). 🖤