In This Chaotic World Know That You're Not Alone OSA 2 || Blind Channel

12. Pyyntö

Olen äärettömän kiukkuinen itselleni, kun pääsen kotiin. En halua, että saan tällaisia tunnepurkauksia asioista, joiden ei pitäisi vaikuttaa minuun enää mitenkään. Lysähdän sohvalle ja jään siihen tuijottamaan pimeää telkkaria vaivautumatta laittamaan sitä päälle.

Poskelleni vierähtää jälleen turhautumisen kyynel. Makaan hetken paikallani, kunnes päätän ryhdistäytyä. Suuntaan makuuhuoneeseen vaihtamaan urheiluvaatteet päälle. Pian olen jo rappukäytävässä lenkkitamineissa. Vedän raikasta ilmaa keuhkoihini ja pyrähdän heti ulko-ovelta juoksuun.

Musiikki pauhaa korvissani ja askel kulkee tavallista kevyemmin, ehkä turhautumisen tuoma adrenaliini auttaa. Mieleni perukoilla kaikuu Aleksin saarna liian myöhään yksin ulkona liikkumisesta. Hetken koen mielihyvää, kun teen jotain, mikä saisi tämän varmasti hermostumaan.

Olo vaihtuu kuitenkin nopeasti apeaksi, kun tajuan, ettei Aleksia enää kiinnosta mihin vuorokauden aikaan lenkkini suoritan. Lisään vauhtia, että saisin koko ihmisen ravistettua pois mielestäni. Juoksen reilun puoli tuntia ennen kuin päädyn kääntymään takaisin kotiin päin.

Sisälle päästyäni suuntaan suoraan suihkuun. Tapojeni mukaisesti jymähdän kuuman veden alle ajatuksiini aivan liian pitkäksi aikaa. Harmittaa, etten tajunnut laittaa saunaa päälle lähtiessäni. Vaikka eipä sen yksin lämpiämään jättäminen kovin vastuullista toimintaa olekaan.

Maratonsuihkuni jälkeen laitan itseni valmiiksi nukkumaan. Painaessani pään tyynyyn, huomaan, että mieleni on jo paljon rauhallisempi. Juokseminen näyttää tosissaan auttavan kaikkeen. Tuijotan hetken pimeässä kattoon ja poden huonoa omatuntoa Jeninan feidaamisesta, ennen kuin vaivun uneen.

***

Seuraavana päivänä istun hitaalla aamupalalla ja pyörittelen epäröiden puhelinta kädessäni. Olen jo moneen kertaan etsinyt Jeninan numeron, mutta en ole uskaltanut painaa vihreää luuria. Pelkään, että onnistuin loukkaamaan tätä eilen. En ole myöskään valmis käsittelemään omia ajatuksiani.

Lopulta huokaan syvään ja napautan luurin kuvaa niin nopeasti, etten enää ehdi perääntyä. Puhelu ei ehdi montaa kertaa tuutata ennen kuin Jenina vastaa. Tämä kuulostaa onneksi pirteältä itseltään ja voin hiljaa huokaista helpotuksesta.

"Moi, anteeks se eilinen", soperran puhelimeen. "Ei se mitään, kyllä mie ymmärrän", Jenina toteaa. "Pitäiskö sopia uudet treffit? Jatkettais siitä mihin jäätiin", ehdotan. "Sopii, tuunko heti?" Jenina naurahtaa. "No sen kun, ei mulla oo mitään tänään", tokaisen takaisin.

"Hyvä, oon melkein jo matkalla", Jenina tokaisee ja lopettaa puhelun. Päädyn itse viimein nousemaan aamupalapöydästä ja suuntaan laittamaan itseäni edes askeleen pois yöpuvusta. Noin puolen tunnin päästä summeri soi ja tiedän Jeninan odottavan ovella.

Suuntaamme olohuoneeseen ja Jenina rojahtaa sohvalle. "Haluisitko jotain juomista?" kysyn. "Joo, kiitos", Jenina huikkaa takaisin. Nappaan meille molemmille kivennäisvesipullot jääkaapista ja liityn sitten itsekin sohvalle Jeninan seuraan.

"Noniin", Jenina toteaa hörpättyään ensin pullostaan. Huokaan jo valmiiksi, sillä tiedän, mitä on tulossa. "Annappa tulla", Jenina toteaa ja katsoo minua merkitsevästi. "Mitä?" yritän kuitenkin esittää viatonta. "Älä viitti. Mikä tää siun ja Aleksin homma nyt oikein on", Jenina jatkaa silmiään pyöräyttäen.

"Ei meillä ole yhtään mitään hommaa", tuhahdan. Jenina katsoo minua kulma kohollaan odottaen lisää. "Ei voida puhua enää meistä, ei ole enää mitään meitä, ei ole ollut enää pitkään aikaan..." aloitan ja painotan jokaista me-kohtaa tarkasti. Jenina nyökkää ja jää edelleen odottamaan jatkoa.

Rypistän otsaani, kun jään pohtimaan, mitä sanoisin. Lopulta huokaan ja päätän vain kertoa suoraan totuuden. "Mä en ihan oikeasti tiedä. Mun pää on aivan sekaisin. Kaikki tää Aleksin takaisin tulo vaikuttaa kauhean rajusti, vaikka ei todellakaan pitäisi", selostan.