You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️

67. Oma lapsi

Joel

"Mua pelottaa ihan helvetisti", kerroin pyöritellen sormissani olevia sormuksia hermostuneena. Pian olisimme Nikon lapsuudenkodin pihassa ja kertoisimme suhteestamme hänen porukoille.

"Kaikki menee varmasti hyvin, luota muhun. Kyllähän fanitki on ottanu tän ihan hyvällä", poikaystäväni huomautti taputtaen reittäni. Hengitin syvään ja yritin uskoa brunea, hyvin tämä meni. Ehkä.

Aivan liian nopeasti olimme jo perillä. Aukaisin turvavyöni jännittyneenä. "Mennää jo", hoputin, halusin tästä jännityksestä mahdollisimman pian eroon. Samassa olimmekin jo ulko-oven edessä.

Poikaystäväni painoi ovikelloa, puristin hänen kättä hermostuneena. "Moi", Pia hymyili avatessaan meille oven. Nainen veti poikansa haliin, hän näytti todella ilahtuneelta nähdessään meidät.

Emme olleet ilmoittaneet mitään tulostamme, joten se oli varmasti kunnon yllätys. "Äiti mulla olis sulle kerrottavaa", Niko kertoi, kun Pia oli halannut minuakin. Olin ollut jo lapsena hänelle kuin oma lapsi.

Tunsin jännitykseni kasvavan entisestään, nyt sitä mentiin. "Mä ja Joel seurustellaan", brune kertoi tarkkaillen äitinsä jokaista liikettä. "Voi että", hän huokaisi hymyillen ja katsoi meitä molempia vuorotellen.

"Onnee", hän toivotti ja veti meidät kummatkin haliinsa. Vilkaisin poikaystävääni helpottuneena, suurin jännitys lähti jo. "Onko Pasi kotona?" kysyin sitten.

"Ei oo, se on lähteny reissuun. Mut Joona, Miikka ja Avia sattuu olee paikalla", Pia kertoi, kun lähdimme peremmälle. "Jes!" Niko huudahti ja lähti sisarustensa luokse.

Hymyilin hieman, kunnes käännyin takaisin ja hain autosta tavaroitamme. Olli ja Aleksi aikoivat hakea tänään autonsa, niin olin ainakin käsittänyt. Ei kai sillä niin suurta merkitystä ollut.

Jätin Nikon juttelemaan perheensä kanssa, itse menin hänen huoneeseen makaamaan sängylle. En jaksanut juuri nyt jutella oikein mistään kenenkään kanssa. Itse asiassa, en jaksanut tehdä yhtään mitään.

Olisin halunnut nukkua, mutta en vain pystynyt. Ja oli liian aikaista sille. Joten kai kulutin aikani taas tuijottamalla kattoa. Olihan se hieman erilainen kuin kotonani, vielä vähän mielenkiintoisempi.

Huokaisin syvään hieroen silmiäni. Alkoi jo vituttamaan nämä tunteiden vaihtelut, mutta ne valitettavasti vain kuuluivat elämään ja niistä vain piti selvitä jotenkin.

Yleensä puhuminen auttoi niihin edes vähäsen, mutta en halunnut olla Nikolle vaivaksi. Hän näki harvoin sisaruksiaan, vieläpä kaikkia kerralla, joten en halunnut pilata hänen iloa.

Joten tyydyin taas makaamaan sängyn pohjalla ja hukutin mieleni taas turhiin ajatuksiin, pakoonkaan kun en niitä päässyt yhtään mitenkään. Olin varmasti terapian tarpeessa, mutta ei sekään olisi tätä mieltä pelastanut.

Samassa Niko astuikin huoneeseen, mutta en kiinnittänyt häneen mitään huomiota. "Joel?" hän huhuili hiljaa ja istui sängynreunalle. Mutisin jotakin epämäärästä pitäen intensiivistä tuijotuskilpailua katon kanssa.

"Kaikki hyvin?" hän huolehti asettaen kätensä polvelleni. Mutisin taas jotakin, en aikonut huolestuttaa häntä taas aivan turhasta, olin aikuinen ihminen, kyllähän minä selvisin tästäkin. Ehkä.

"Sano jos mä voin auttaa jotenki", brune kehotti ja taputti jalkaani nousten suutelemaan minua hetkeksi. Katseeni kuitenkin liimautui taas hänen silmiin, niihin upposi aina, kerta toisensa jälkeen.

"Oot rakas", Niko kuiskasi hänen huulilla käväistessä pieni hymynkaare, ennen kuin hän lähti takaisin olohuoneeseen, jossa muut olivat. He varmaankin olivat tottuneet, etten aina jaksanut olla sosiaalinen.

Suljin silmäni vittuuntuneena elämästä, en taas ymmärtänyt ollenkaan miksi minun piti edes elää. Millään ei taas ollut mitään väliä, kaikki oli vain merkityksetöntä paskaa.

Ja nämä hetket eivät tienneet mitään hyvää, kun niitä alkoi olla näin monta putkeen. Olin täysin varma, että romahtaisin pian. Ja se hetki saattoi olla paljon lähempänä, kuin edes osasin kuvitella..

***

Mitäs se Hokka meinas..?