You can throw me to the flames // Joel x Niko ✅️

49. Jaksa vielä

Ehkä tw?

Niko

Seurasin vierestä, kun Kaspian alkoi elvyttämään Joelia. Päässäni alkoi pyöriä entistä enemmän, ei tuo blondi voinut nyt kuolla. Vai oliko hän jo kuollut..?

"Mee ambulanssii vastaa, niien pitäs olla kohta täällä", mies käski vilkaisten minua nopeasti. Nyökkäsin täristen ja lähdin ulos. Kuulin onneksi sireenien ääntä, toivottavasti vielä ei ollut liian myöhäistä.

Heilutin kättäni ensihoitajille, he lähtivät juoksemaan luokseni. Jäin ulos odottamaan, jotta en vahingossakaan olisi kenenkään tiellä. Päähäni ilmestyi lukuisia kysymyksiä siitä, mitä täällä oli tapahtunut.

Joku täällä oli käyttänyt huumeita. Ja jostain syystä katossa oli hirttoköysi. Joku oli myös puukottanut Joelia, ei hänen huppari olisi ollut muuten täynnä reikiä ja verta.

Ajatukseni keskeytyi, kun Joel vietiin paareilla ambulanssiin. Hän ei näyttänyt olevan vieläkään tajuissaan, mutta kai hän ainakin hengissä oli. "Niko mee mukaa", Kaspian kehotti hiljaa.

Nyökkäsin taas jääden hetkeksi seisomaan paikalleni. Toinen ambulanssi oli lähtenyt jo pihasta, Olli ja Aleksi olivat siis päässet lähtemään. Menin ambulanssin luokse maailman pyöriessä ilman.

Seurasin kyyneleet silmissäni, kun ensihoitajat yrittivät saada Joelia tajuihinsa, tai ainakin parempaan kuntoon. "Lähetään Rovaniemelle suoraan. Tuuks sä kyytiin?" yksi ensihoitajista kysyi ja vilkaisi minua.

"Joo", vastasin hiljaa ja kiipesin kyytiin. Ei mennyt kauaa, kun lähdimme sireenit päällä sairaalaa kohti. Katsoin hiljaa Joelia, pelkäsin etten enää koskaan näkisi häntä tajuissaan.

Otin häntä varovasti kädestä keskittyen hengittämään rauhassa. En halunnut pyörtyä, minun piti olla blondin tukena. "Jaksa vielä", kuiskasin epätoivoisena. Halusin vain luovuttaa, ei minusta ollut tähän kaikkeen..

Kaspian

Jäin yksin pimeään pihaan. Jokainen oli lähtenyt jo Rovaniemelle. Tunsin yksinäisen kyyneleen valuvan poskelleni. En tiennyt riittikö apuni. Selvisikö Joel. Oliko häntä mahdollista enää pelastaa.

Pudistin päätäni haukotellen ja aloin tutkimaan paikkoja taskulampulla. Joel oli ollut vanhassa tyhjässä rakennuksessa, jossa oli vain yksi tyhjä huone. Pieni tolppa, jossa hänen kädet olivat olleet käsiraudoissa.

Lattialla oli pari huumeruiskua, joku oli käyttänyt huumeita. Katossa roikkui hirttoköysi, tietääkseni Aleksi tai Joel eivät olleet kuolleet, kun molempia lähdettiin viemään sireenit päällä.

Lähdin takaisin sisälle, siellä paloi edelleen valot. Hain Aleksin puhelimen olohuoneesta kävellen huonetta ympäri. Palasin keittiöön, pakastimen kansi oli auki. Ihmeissäni suljin sen, eihän koko pakastin ollut päällä.

Suljin loput valot ja laitoin oven lukkoon. Lähdin kävelemään taskulampun valossa koivukujaa pitkin autoani kohti, kunnes kiinnitin huomiota omituiseen ääneen.

Pysähdyin ja kuuntelin tarkemmin, joku hakkasi jotain. "Haloo?" huusin, ääneni kaikui pimeässä. "Apua!" kuulin jonkun huutavan. Hämmentyneenä lähdin kävelemään ääntä kohti.

Päädyin ulkohuussin ovelle. Aukaisin sen ja valaisin vessaa. Siellä oli suhteellisen nuori poika, joka näytti hyvin pelokkaalta. "Missä mun sisko on?" hän kysyi hätääntyneenä ja tuijotti pimeyteen.

"Kuka sun sisko on?" kysyin rauhallisesti. "Jessica", poika vastasi purskahtaen itkuun. "Hei ei oo mitää hätää. Tuu tänne", kehotin ja avasin käteni. Hän hyppäsi syliini halaten minua tiukasti.

"Jessica on viety poliisiasemalle. Mitä te täällä teitte?" kysyin ja lähdin kävelemään autoani kohti, oli jo todella myöhä. "Se sano et me mennää lomalle, mut mä oon joutunu olee tuolla koko ajan", poika kertoi hiljaa.

"Ooks sä saanu mitää syötävää?" huolehdin. Hän vain nyökkäsi itkien. "Minkä ikänen sä oot?" kysyin sitten, olimme päässeet jo autoni luokse. "10", hän vastasi.

"Okei. No mut nyt pääset poliisiauton kyytii. Mikä sun nimi olikaa?" hymyilin ja kiersin auton toiselle puolelle. Ollinkin puhelin näytti olevan takapenkillä. "Olli", poika kertoi pyyhkien kyyneleensä pois.

***

Oleksin lukeneet tietää mistä puhutaan. Käykää kattoo 35. luku "Kaimoja", jos ette oo lukenu.