Once upon a dream

1. Miks vai hää sillai tekkee?

Jokin lämmin ja pehmeä sipaisi poskeani. Käänsin kylkeäni ja yritin saada uudestaan unenpäästä kiinni. Uni oli ollut niin hyvä. Pelkkä ajatuskin hymyilytti.

Se sama jokin rapisi jälleen pääni ympärillä ja koputti tällä kertaa minua otsaan.

- "Au! Lopeta!!"

- "Miks vai? Miks vai hää sillai tekkee? Nukkumaks oven piel, miks vai?"

Aivoillani kesti hetki tajuta tilanne. Nousin hyvin hitaasti ja silmät vielä ummessa istualleni. Se on unta. Olen vieläkin unessa. Sen täytyy olla.

Mutta untahan se ei ollut. Edessäni tosiaan seisoa tönötti pieni ruskea ja karvainen otus. Se tuijotti minua suurilla mulko-silmillään ja toisti saamaa kysymystä.

- "Miks vai? Miks vai hää sillai tekkee?"

- "E e enn osaa sanoa? Mikä tämä paikka on? Missä tämä paikka on? Ja mikä SINÄ olet?" Änkytin hölmistyneenä.

- "Hups likka, ei tieä miks vai hää sillai tekkee. Ei tieä mis ejes on!" Otus vastasi selvästi närkästyneenä.

- "Anteeksi, en tarkoittanut loukata mitenkään. Voisitko osoittaa missä suunnassa on lähin autotie?"

Otus purskahti karmaisevaan käkätykseen, joka kuulosti samalta kuin joku raapisi liitutaulua.

- "Likka o hullu, päestään vialla..." Se jupisi samalla, kun lähti hitaasti kävelemään kuusen koholla olevaa juurta kohti.

- "Hei! Minne sinä menet?! Hei! Ihan oikeasti, tule takaisin, minulla jäi-"

Mutta siinä vaiheessa otus oli jo kadonnut sisään pienestä luukusta puunjuuressa.

Ryömin niin lähelle juurta kuin vain pystyin ja raotin varovasti noin nyrkkini kokoista luukkua. Luukun reunasta valui alas maan koloon pienet oksista ja heinistä väsätyt tikapuut.

- "Hei ihan oikeasti! En minä pärjää täällä! Auttaisit nyt. Etkö nää neitoa hädässä???"

En millään mahtuisi seuraamaan häntä, eikä hän palannut huudoistani huolimatta.

Nousin nelinkontin ja peruutin pois tiheiden oksien alta. Tarkastelin nyt ensimmäisen kerran kunnolla ympäristöäni. Joka puolella näkyi vain kuusia kuusien perään.

Ympärillä maa oli sammaleen peitossa, osa siitä hiukan veden alla. Tämän täytyi olla suo.

Yritin nousta pystyyn, mutta jalkani alkoivatkin vajota märkään sammaleeseen. Kiirehdin pikaisesti takaisin polvilleni, jotta paino jakautuisi tasaisesti, enkä vajoaisi enempää.

- "Hienoa. Kerrassaan loistavaa. Olen yksin keskellä suon silmää, ja AINOA,"
(tämän kohdan osoitin henkilökohtaisesti sille mörrimöykylle)
"joka pystyisi auttamaan minua kiukuttelee kuin pikku ipana ja piiloutuu jonnekin koloihinsa!"

- "Mahtavaa, siis aivan loistavaa."

Tiesin käyttäytyväni kuin mikäkin ipana itsekin, mutta en jaksanut nyt välittää siitä. Mieleeni oli juolahtanut juuri paljon isompi huoli, joka huuhtoi mennessään kaikki muut ajatukset.

Olen yksin.

Paikassa, josta en tiedä mitään, enkä tiedä miten olin sinne joutunut.

Yritin todenteolla kaivella mielestäni punaista lankaa, jota seurata nykyiseen tilanteeseeni asti.

Ei mitään.

En muistanut edes omaa nimeäni, saatikka mahdollisia vanhempiani tai ystäviäni. Mieleni oli täysin tyhjä. Kuin joku olisi ottanut imurin ja imenyt sen tyhjäksi, jättämättä edes yhtä ainutta pölypalleroa avukseni.

Katselin taas ympärilleni, arvioin maastoa.

Vähän matkan päässä taka-vasemmallani näkyi vilaus jotain kirkasta. Kenties lampi tai järvi? Ristin sormeni ja toivoin, että sen rannalta löytyisi edes yksi kesämökki! Vaikka siellä ei olisikaan ketään, saisin silti turvapaikan ja keksisin varmaan jonkun tavan hälyyttää apua.

______________________________________

Saavutin valoa hyvin hitaasti. Yksikin harha askel johtaisi pahimmillaan uppoamiseeni ja lopulta hukkumiseen. En tiedä mistä tiesin sen, mutta jotenkin kehoni kai vaistosi, etten osannut uida.

Se on pelottavaa.

Tajuta, että lähimailla on tuskin ristin sieluakaan, joka kuulisi, jos putoaisin ja huutaisin apua. Eikä minua varmaan ikinä löydettäisi. Jos nyt ketään edes kiinnostaisi katoamiseni.

Otin itsevarman liikkeen eteenpäin ja kaduin sitä samantien.

Sillä hetkellä tapahtui monta asiaa yhtäaikaa.

Olin jo melkein valon luona, joka ainakin tältä etäisyydeltä todella näytti järveltä, kun kontatessani käteni luiskahti sammaleen alla piilossa olleelta liukkaalta kiveltä.

Käteni upposi saman tien hyytävän kylmään veteen aina olkapäätä myöten, jolloin menetin tasapainoni.

Kaaduin kylkiedellä märkään upottavaan sammaleeseen, joka alkoi heti painua painoni alla kohti vääjäämätöntä pohjaa.

Hätäännyin, vaikka tiesin että se on tässä tilanteessa se vähiten viisas ratkaisu.

Yritin kääntyä ympäri ja napata kiinni vieressä kasvavasta pienestä männystä.

Sormeni hapuilivat senttien päässä sen ruskeasta rungosta, kun sammal vajosi äkisti lisää. Oli kuin joku tai jokin olisi tahallaan vetänyt sitä mukanaan mustaan veteen.

Kurkkasin hädissäni vettä. En nähnyt pohjaa.